Valmis ripustus Kanneltalossa

Toinen ripustuspäivä, eli vähän ennen avajaisia

- Maaria! Onko suorassa?

- No laske kaks milliä. Jess, se on siinä!

Ikkunaseinä jäi eilen aivan kesken. Naruvirittely oli hankalaa. Mutta nyt, vihdoin, toisen

 uurastuspäivän puolivälissä seinä on valmis.

Enää yksi maalaus odottelee seinälle pääsyä.

Ja nyt pitäisi taas hilautua tuonne ylös

Mies osaa.

Toinen maalauspuolisko odottelee vuoroaan.

Tämä konehan onkin aika kiva kaveri! Varsin nykytaiteellinen sitäpaitsi.

 

Ylhäältä näyttää tältä.

Kankaat pitää saada jotenkuten tasaisiksi. Esim tässä maalauksessa se on hankalaa, koska olen jättänyt työhön maalaamattomia alueita, jotka eivät sitten ole kutistuneet samalla lailla kuin muu maalaus. Alareunoja en kuitenkaan niittaa seinään.

 "No nyt se käski vielä mennä ylös korjaamaan, kangas kuulemma lörpöttää rumasti. Eikä työ vielä tähänkään lopu, lamput täytyy vielä suunnata, mutta ehkä tämä on avajaisiin mennessä kunnossa."

Kyllä siinä aika hoppu tuli, ei yhtään ylimääräistä hetkeä aikataulussa. Rouva oli minuutin myöhässä kampaajalta ja hermoili siinä, että toivottavasti työ valmistuu kampaajan lupaamassa tunnissa.
Pää kääntyili seinäkellon suuntaan, jolloin kiharrin poltti päänahkaa.Sitten juoksujalkaa kotiin ja vaatteidenvaihto. Kaulakoru oli katsottu valmiiksi ja kengät tietenkin (vaihtopussiin), pari rannerengasta vielä, korviksia ei, sitten meikki... huulipuna oli pakko laittaa autossa.

Ripustamassa

 Tyhjä tila 

 Maalausrullat puretaan ja levitetään lattialle suunnittelemaani järjestykseen

 Onpas tämä hauskaa

Beibe, vähänks sä hyppäät korkeelle! 

Tässä on serkkuni Anna-Sofia. Hän tulee välillä meille hoitoon, jos äidillä on matka tai iltameno. Hän tykkää leikkiä huulipunillani. Joku näistä on nimeltään Rebekka, toinen puolestaan Anastasia. Mutta kuka kukin on, sen tietää vain Anna-Sofia.  Ehkä asia selviää huomenna.

 Mutta mitäs tässä tapahtuu? Esitystaiteilija Anna-Sofia Sysserin jalat sätkivät taidemaalari Maaria Oikarisen kierittäessä serkkuaan huulipunaparkojen päälle!

 Siten tositoimiin! Ensimmäinen maalaus nousee katonrajaan.

Tässä vaiheessa äijä oli vähentänyt puolet vaatetuksestaan. Enempää kuvia ei voikaan sitten näyttää...

Työskentelimme ripustuksen kanssa iltapäivä-kahdesta lähes kymmeneen illalla. Näin pitkän rupeaman jälkeen alkaa jo arviointikyky, jopa näkökykykin heiketä. Ei tullut valmista. Täytyy mennä aamusta jatkamaan.

17,4 cm

Voisinpa hetkeksi kutistua kymmenekseen. Teetin nimittäin eilen A3-kokoiset printit maalauskuvista ja kokeilen nyt niiden avulla ripustusjärjestystä olohuoneen lattialla. Voidakseni kokea maalaukset sellaisina kuin ne tulevat galleriatilassa olemaan, minun pitäisi teipata printit seinälle ja muuttua 17,4 senttiseksi. Jättimaalausteni yläreuna tulee olemaan 7 metrin korkeudessa, alareuna lattianrajassa. Ihminen on siinä aika pieni otus. Kun levität ja venytät kätesi suoraan sivuille, matka keskisormesta toiseen on sama kuin pituutesi. Tässäkin suhteessa 180cm leveät maalaukset ovat varsin isoja.

Jos olet joskus ripustanut näyttelyä, tiedät, että kyse ei ole ihan helposta hommasta. On mietittävä maalausten keskinäinen järjestys, lukumäärä, ripustuskorkeus ja tyhjä tila töiden välillä. Usein näitä pyöritellään ees taas paikan päällä ripustuspäivänä. Lopuksi käännellään ja väännellään lamppuja. Ripustustyö saattaa kestää aamusta myöhään iltaan. Tulee huimaus ja jano ja kiljuva nälkä, sitten tempaistaan vähän pizzaa tai voileipää ja jatkellaan. Mutta lopulta aistit turtuvat, arviointikyky rupeaa heittämään ja päätä särkee. Joskus on tarpeen levätä yön yli ja katsoa vielä seuraavana päivänä uusin voimin.

Jättitöiden ripustamiseen tarvitaan mies ja nosturivekotin. Mies nousee nosturilla niin korkealle, että saa naulattua maalaukset katonrajaan. Toissapäivänä haimme lastin sopivaksi pätkittyä 5cm leveää rimaa, ja niittasimme kankaan puuhun kiinni. Päihin jätettiin pätkä, joka maalattiin valkoiseksi. Sen läpi mies iskee naulat, joiden avulla maalaus pysyy kiinni seinässä. Saatuaan ylemmän maalauksen kiinni, mies laskeutuu puoliväliin, ja kiinnittää maalausparin alapuoliskon. Minä sitten huutelen alhaalta, onko hyvä. Kyllä palaisi käämit Jeesukseltakin, jos pitäisi naulata ja purkaa ja naulata ja purkaa loputtomiin. (Ja joo, jos tuli mieleen, kyllä nosturihomma on miesten homma, minun homma on sitten kokkailla illalla ja paijata ja pussailla). Yritän siis nyt kuvien avulla pyöritellä teosten järjestyksen.

Muuten, tähän väliin haluan sanoa, että kurkkasin äsken Hekuman lukijatilastoja, ja kuukausittaisten käyntien määrä blogissa on kasvanut huimasti. Viime kuussa yksittäisiä käyntejä oli 1642. Minusta tämä on tosi hieno luku. Kiitos teille, uskolliset lukijat ja satunnaiset kurkkailijat! On hassua, miten edelleen aina pikkuisen hämmennyn, kun joku kertoo lukeneensa blogiani, että miten se nyt, mistä se sinne löysi. Sekin on kiva, että Hekuma on useamman kerran mainittu Raisa Jäntin toimittamassa Taide-lehden blogikatsauksessa.

Hekumasta on muodostunut merkittävä osa työtäni. Yksi puoli on, että blogi on itselleni tärkeä arkisto. Mutta tykkään kovasti siitä, että saan tällä lailla esittää teoksiani ja niiden syntyvaiheita teille lukijoille. Sitä paitsi pidän kirjoittamisesta, se on aina ollut minulle tärkeä itseilmaisun kanava kuvallisen ilmaisun ohella. Abtsrakti maalaus liikkuu salatulla, mystisellä ja sanattomalla alueella, heittäydyn siihen, uin ja sukeltelen ihmeellisissä vesissä. Kirjoitus sen sijaan nimeää asioita, pyrkii luomaan maailman järjestystä. Mikä hieno pari!

Jotkut teistä tietävätkin, että aikanaan avustin Taide-lehteä, kirjoitin artikkeleita ja kritiikkiä; joskus yhdessä numerossa saattoi olla viisikin juttuani. Nautin tuosta työstä, mutta se vei todella paljon aikaa, enkä oikein pystynyt samaan aikaan maalaamaan. Joitakuita suorasanaiset kritiikkini ärsyttivät, pikkujouluissa jouduin tilitysten ja aggressiivisten hyökkäystenkin kohteeksi; joku kirjoitti pitkän vastineen lehteen ja eräskin taiteilija oli ihan ulkomailta soittanut haukkumapuhelun päätoimittajalle, kun en ollut ymmärtänyt hänen tarkoitusperiään. Mutta en koskaan kirjoittanut juttujani tuosta vain lonkalta, vaan pitkällisen mietinnän jälkeen. Jos en oikein tiennyt, mitä sanoa, kävin katsomassa näyttelyn kahdesti. Viivyin ja tuijottelin. Jos jokin tökki, sanoin sen, lopultahan kyse on vain mielipiteestä, vaikka toiset kokevat kirjoitetun sanan äärimmäisenä totuutena, ja jos kirjoittajan totuus on väärä totuus, joudutaan lähes sotatilaan. Toisaalta, edelleen minulta silloin tällöin kysellään, että miksi en kirjoita enää, monet taiteilijat pitivät jutuistani, koska lähestyin taidetta enemmän käytännön ja kokemuksen kuin teorian kautta.

Öö, eksyin nyt alkuperäisestä aiheestani vaan haitanneeko tuo mittään. Tiivistyksenä silti sanottakoon: saatan hyvinkin vielä tulevaisuudessa kirjoittaa lehtiin, mutta tällä hetkellä Hekuma tyydyttää kirjallisen sanomisen tarpeeni ja olen iloinen siitä, että blogi on lehteä vapaampi foorumi. Kirjoitan enimmäkseen omasta työstäni, mutta välillä muustakin, ja mikä tärkeintä: minulla on kaikki valta valita, mitä aiheita käsittelen, ja millä lailla. Näin ei lehtityössä olisi.

Vaan lopuksi haluan muistuttaa: avajaiset lähestyvät! Olet sydämellisesti tervetullut Kanneltalon galleriaan tiistaina 6.8. klo 17-19! Kiva jos nähdään siellä!

Anna minulle nimi

Auta, olen nimetön!

Olen tässä kovasti miettinyt, miten maalauksen nimi vaikuttaa maalauksen kokemiseen. Nimet, joita olen nyt ajatellut maalauksilleni, ovat konkreettisempia, tai ilkeämmin sanottuna alleviivaavampia kuin ikinä. Minullahan oli urani alkuvaiheessa parisen vuotta tapana nimetä maalaukset Maalauksiksi. Listasin yhden vuoden työt numeroilla, toisen heprealaisille aakkosilla (jotka nekin heprean kielessä toimivat numeroina), mutta nämä oikeastaan vain omaa kirjanpitoani varten. Myöhemmin olen sitten antanut sellaisia mielellään monitulkintaisia, vähän runollisiakin nimiä, kuten esim. Huimaus, Juhlat, Loisto, Tumma, Maisema, Melankolia, Lempi ja Yön jälkeen rakkaus.

Kun itse menen näyttelyyn, en koskaan ota teoslistaa ensimmäisenä käteeni. En välttämättä ollenkaan. Haluan katsoa ja kokea, ottaa taideteoksen vastaan, kuunnella, mitä se minulle puhuu. Sillä se saattaa puhua ihan muuta kuin tekijälle tai toiselle katsojalle, siinä saattaa minun silmissäni olla paljon sellaista, mitä taiteilijan valitsemassa nimessä ei ole. Joku sanoikin vastikään näyttelyssä, että harmi kun tuli katsottua ne nimet, latistivat ihan.

Kuitenkin tiedän, että toiset katsojat haluavat tukeutua teoslistaan, heitä kiinnostaa, mitä maalari on ajatellut, ja he koettavat löytää maalauksen merkityksen sitä kautta. En tietenkään voi sanoa, että tämä olisi väärä tapa. Mutta taiteilijana joudun harkitsemaan, minkä verran haluan katsojaa ohjailla.

Muutaman päivän näitä mietittyäni keksin mielestäni mainioin idean. Kirjoitan mahdolliset nimet listaksi. Sinä, katsoja, voisit sitten miettiä, mikä nimi ja mikä maalaus kuuluvat mielestäsi yhteen. Oikeaa vastausta ei ole. Jos maalaus kertoo sinulle jotain muuta kuin minun miettimäni vaihtoehdot, voit nimetä sen niin kuin sinusta tuntuu. Perustin tätä varten uuden sivun Anna minulle nimi. Jokaisella maalausparilla on oma kommentiboksinsa, jonne voit kirjoittaa nimiehdotuksen, halutessasi perustellakin sitä. Toivon todella, että rohkenisit osallistua! Haluan tietää, mitä sinä, lukijani, ajattet! Myös näyttylyssä on mahdollisuus antaa maalauksille nimi, ihan perinteisellä lappu lokeroon -äänestyksellä.

Kanneltalon näyttelyyn tulevien maalausparin ideana on kuvata erilaisia ihmissuhteita, mahdollisen rakkauden kahta osapuolta. Oma nimiajatukseni on toisten maalausten kohdalla aivan selkeä, mutta joillakin voisi mielestäni olla parikin nimivaihtoehtoa. Samalla olen pohtinut ihmissuhteiden luonnetta laajemminkin; ja ehkä tulen kirjoittamaan tästä kiinnostavasta aiheesta vielä lisää.

Yksi maalauksista on Äiti – vauva. (Voi olla tämän postauksen kuva, tai joku muu maalauspari). Enimmäkseen mietin tätä äitiysmaalausparia omaan kokemukseeni liittyen. Näinpä vauvastani tuli söpöisen hattarainen. Se taitaa olla helppo löytää maalausporukasta. Olen kirjoittanut vauvajuttua aiemminkin. Minulla ei ole kokemusta tummista sävyistä, mitä raskauteen, vauvan syntymään ja hoitamiseen tulee.

Paitsi. Synnytys oli hirveä, ja viimeinen kätilö ihan paskailkeä. Koska synnytys kesti kauan, siinä ehti olla kolme kätilöä vuorossa. Lopuksi vihdoin tehtiin keisarileikkaus, koska vauvan vauvan pää oli väärässä asennossa eikä isopäätyyppi siksi suostunut ankarasta ponnistamisesta huolimatta liikahtamaan synnytyskanavassa. (No, sainpas julkisesti valittaa tästäkin!) Minulle sanottiin että tunnin kun vielä yrittelet, niin sitten voidaan leikata. En ole ikinä kokenut sellaista fyysistä kipua! Voi meitä naisparkoja. Huh mikä autuus, kun sitten leikkaussalissa kiltti anestesialääkäri sanoi, että kohta helpottaa ja pisti alakropan puuduttavan piikin selkäytimeen. Ensimmäisenä näin vauvan jalat, ja kuulin ison itkun. Kymmenen pistettä, sanoivat, ja että tummatukkainen tyttö tuli. Sitten sain vauvan hetkeksi viereeni. Se kyllä harmitti, että jouduin yksinäni heräämööön ikuisuudeksi odottelemaan, enkä saanut kunnon ruokaa; olin siinä käsityksessä että synnyttänyt äiti saa voileipiä, mutta sektioäidille annettiinkin vain lasillinen mehukeittoa.

No juu, se siitä, ei välttämättä liity maalaukseen, ja kuitenkin ihan hirveästi liittyy. Jos maalaisin työn nimeltään Synnytys, se ei olisi ollenkaan kiva eikä nätti, niin kuin Äiti ja vauva -maalaukseni taitaa olla. Eli siis, olen maalannut tämän maalauksen hempeissä tunnelmissa, nimi ja sen ajatussisältö on vaikuttanut värivalintoihini ja siihen, miten värit kankaalla liikkuvat, kunka suuren alueen saavat jne.

Käy siis pohtimassa maalausten nimiä täällä. Sivulla on esillä kaikki näyttelyyn tulevat maalausparini.

Ero

Nimeni on salainen (2013) n. 700x180cm

Voi miten se näytti surulliselta! Se oli niin paljas ja vilpitön. Älä mene, se tuntui kuiskaavan, vaikkei saanut sanaa suustaan. Haikea oli omakin oloni. Tiiviin, antoisan, vaikka välillä kuluttavan ja rankan yhdessäolon jälkeen oli sanottava näkemiin. Tätä hetkeä olen odottanut, ajattelin matkalla kotoa sinne, vihdoin saan sanoa hyvästit koko perheelle. Pyöräilin tavallista hitaammin, tunnustelin aurinkoa ja ilmanväreitä ihollani, katselin nurmikolla makoilevia ihmisiä: kohta minäkin olen yksi noista. Kohta olen vapaa, kohta olen kaukana.

Ajallisesti ero ei ole pitkä, vain kaksi viikkoa. Matkakaan ei ole maailman mittakaavassa kummoinen, kuutisen sataa kilometriä. Kuitenkin maisema muuttuu, valo muuttuu, kieli ja mentaliteettikin muuttuu. Oleminen muuttuu. Aurinko killottaa saunan ikkunasta illalla, yöllä sumu häilyy pellon yllä, aurinko piipahtaa pohjoisessa, järven takana, vain palatakseen ihan kohta. Aamuyöllä voi nähdä, miten rusakko pinkoo pellon poikki kettua karkuun. Lampi on villinään ulpukoita, ranta niittyvillaa. Tuossa on puna-ailakki, siinä kullero, kukonkannus ja kurjenkello. Puolukka kukkii, mustikka kypsyy kohta. Ukin istuttama koristekirsikka on kasvanut viisimetriseksi. Voikukat kuvittelevat olevansa kuninkaita, punkevat esiin aina kun ruohonleikkurin silmä välttää. Leikkimökin purkukohtalo vähän harmittaa, kukas sen keksi panna matalaksi? Vihreä kompostori on saamarin ruma, mutta kuulemma ojanperän tunkio keräsi liikaa rottia. Hiehot eivät enää laidunna veräjän takana, siellä kasvaa heinää ja traktorinmunia. Kuikka huutelee. Kuka heittäisi tikkaa? Ennen oli vakavia kisoja isän ja setien kanssa, tulokset merkittiin laudanreunaan, välillä mentiin syömmään uutisperunata ja sitten taas jatkettiin.

Serkkujen mielestä talossa kuuluu vainajien hengitys. Itse en ole huomannut, mutta historiaa talo kyllä huokuu. Mummun esiliina ja oranssi sähkövatkain muistuttavat tiikerikakusta ja sydänpikkuleivistä, jotka kissa kerran söi, kun laitoimme ulkoportaille jäähtymään. Kaapin ovessa on edelleen teipattuna leski-ukin pikapullaresepti. Mutta minne on joutunut leipälapio? Eikös mummulla ollut myös iso taikinatiinu? Kukaan ei enää osaa leipoa ohrarieskaa, mutta leivinuuni lämpiää joskus kylmän aikaan.

Tosiaan, tunnelma muuttuu, ja aika muuttuu. Tietenkin tämä kaikki on minussa joka päivä, vaikka herään helsinkiläisessä kerrostalossa remonttimeteliin, keitän pahaa kahvia, ahdistelen töihin lähtemistä, ja kiroan postin, joka ei taaskaan tuonut apurahakirjettä; paistan tofulounasta ja lasken kalorit, odottelen liikennevaloissa, yritän keskittyä maalaamiseen vaikka rankkarapin voimalla, ja illalla urheilen niin perkeleesti, aina kun jaksan. Mutta kun oikeasti olen noissa Kainuun vaaramaisemissa, olen lomalla. Työhuone on kaukana, olkoon niine hyvineen, pärjäilköön ilman taiteilijaa. (Ihan kuin se ei olisi tajunnut, että takaisin tullaan, niin surkealta se jotenkin näytti. Tarkistin että kaikki maalipurkit ovat kiinni, pesin lastat ja pensselit, raivasin lattian. Roskaa tuli kaksi jätesäkillistä. Hei hei, sanoin sitten maalausperheelle ja rakkaalle työpaikalleni.)

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut tämmöistä, ikään kuin ”tavallisen ihmisen” lomaa. Olen pitänyt taukoja työstä lähinnä henkisen vireyden mukaan. Näyttelyn jälkeen on luonteva tauon paikka, mielen on hyvä levätä, että sitten olisi taas valmis uuteen. Olen myös antanut itselleni luvan pitää lomaa talven pimeimpänä aikana, elää hidasta rytmiä auringon tahtiin. Sitten on sellaisia jaksoja, jolloin mieli ja keho käyvät niin kuumilla kierroksilla, että unet jäävät väliin, ja rouva taiteilija touhottaa ja sinkoilee sinne tänne tuhatta sataa, maalaa viittä ja suunnittelee kymmentä, silloin täytyy hiljentää tahtia ja pakkolevätä.

Mutta nyt olen ponnistellut ja pinnistellyt aikataulun mukaan, niin kuin monessa tavan duunissa täytyy tehdä, kun kiire ja deadline painaa päälle. Olen mielestäni myös onnistunut hullussa tavoitteessani. Sain valmiiksi viisi jättimaalausparia, kuten olin suunnitellut. Sitä sanotaan että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Monet ovat sitä mieltä, ettei keskeneräisistä suunnitelmista pidä puhua, ikään kuin se puhuminen vaarantaisi suunnitelman. Jos suunnitelma ei onnistu, puhuja voi tuntea häpeää, että mitäs menin kehuskelemaan. Mutta miksi toisaalta, jos on kaikkensa yrittänyt?

Voi myös mennä paniikkiin, jos ajattelee hotkaisseensa liian suuren haukun, ja epäonnistuu, koska ei paniikilta kykene edes yrittämään. Silloin tilanne on ikään kuin hävettävämpi. Vaan tässäkin tapauksessa, on ihan inhimillistä joskus arvioida voimansa väärin. No, kukin tavallaan, minä olen vähän lörppö, koska olen niin innostunut suunnitelmistani, haluan jakaa ne muiden kanssa. Ihan kaikkia en täällä blogissa sentään, mutta tästä näyttelysuunnitelmastani kerroin heti, kun se päähäni pälkähti. Ja välillä olin todella voi ei -mielialoilla, niistäkin kerroin. Mutta nyt tuntuu, että en puhunut suulla suuremmalla, vaan näyttelystä on tulossa huiman visioni kaltainen.