Näkymä Pihlajavedelle 1994

(á 42x28,5 cm)

Keväällä 1994 olin Vapaan Taidekoulun karsintakurssilla Suomenlinnassa. Parin viikon pituisella kurssilla työskenneltiin ulkona, ensin hiilellä, sitten öljypastellilla. Öljypastellihan on monille jo ala-asteelta tuttu väline. Jokaisella oli pulpetissaan oma pieni laatikko värejä. Kovin laadukkaita nuo koulun värit eivät välttämättä olleet, mutta eivät vallan surkeitakaan. Muistatteko, kun eräs (melkeinpä tärkein) kriteeri työn tasolle oli se, oliko paperi väritetty reunasta reunaan. Taivaan ja maan välillä ei saanut olla tyhjää, koska "eihän siinä oikeastikaan ole, on horisontti, jossa toinen vaihtuu toiseksi", tämä tuli oppia. Muuallakaan paperilla valkoinen ei saanut näkyä, huolimattomasti väritetty työ oli kehno työ. Minä en ikinä saanut hinkattua koko pinta-alaa tunnin aikana valmiiksi. Jos opettaja oli kiltti, sai jäädä välitunniksi jatkamaan.

Karsiksella neuvottiin ostamaan hyvä valikoima laadukkaita liituja. Opin kuinka öljypastellilla voi hinkkauspiirtämisen ohella maalata: väri liukenee tärpättiin, ja sitä voi sitten levittää siveltimellä.

Löysin nyt karsiksella tekemäni työt, enkä ihmettele, etten tuolloin päässyt sisään. En ehtinyt oppia uutta tekniikkaa, ja värini olivat kumman sameita. Sen lisäksi olin kiinni kiemuraisessa piirustusviivassa, jonka oli omaksunut siihen aikaan ihailemastani jugend-tyylistä. En nyt edes kehtaa näyttää noita töitä tässä.

Harmittihan se, ettei päässyt sisään. Mutta samana kesänä aloin harjoitella ahkerasti ja pikku hiljaa tekniikka alkoi parantua ja jälki muuttua maalauksellisemmaksi. Käytin tekniikkaa myöhemminkin erityisesti matkoilla ja lupaan, että tulossa on ovielä tosi hienoja teoksia!

Nämä kaksi työtä on maalattu samasta maisemasta noin tunnin välein. Tein harjoituksen, jossa seurasin valon ja värin muuttumista useamman tunnin ajan. Moinen sarjallisuus on aika paljon käytetty mutta mielestäni aina kiintoisa idea. Kuuluisimmat tällä periaatteella maalatut työt ovat ehkä Claude Monet'n Rouenin katedraalista maalaamat kymmenet tutkielmat. Minunkin sarjassani on useampi työ, mutta laitan tähän nyt vain nämä kaksi, koska tekniikka on vielä näissäkin aika surkea (ja aijai kun sitä paperin valkoistakin näkyy siellä niin paljon!). (Kemijärven residenssissä muuten toteutin valokuvaamalla vastaavan sarjan rumasta kerrostalosta.) 

Andalusiaan!

 Muistin vast'ikään etten ole vieläkään julkaissut kuvia Marbellassa maalaamistani akvarelleista.Tai no, asia on kyllä ollut mielessäni, jahkauksen syynä oli pikemminkin outojen teknisten vimpainten vierastus. Ostin näet syksyllä ulkoisen kovalevyn, joka nyt tuossa hurisee ja näytttää sinistä valoa. Viimeiset Espanja-kuvat oli tallennettu tuolle vehkeelle jota en muka osannut käyttää. Pitkän avuttomuuden jälkeen sitten laitoin piuhan kiinni koneeseen ja painoin on-nappia, ja siinäpä se monimutkaisuus sitten olikin.

Tässä koko 28-osainen sarja. Työt ovat kokoa A4. Jos näitä ajattelisi seinälleen, voisi esimerkiksi tehdä pitkulaiseen paspikseen kolme aukkoa ja kehystää yhdeksi tauluksi. Ellei sitten ahnehtisi koko sarjaa!

Helsingin kevät

Kävin eilen Suomenlinnassa. Pääasiallinen syy oli katsoa Akasakan ja Nagashilan näyttely Galleria Rantakasarmissa (suosittelen, oli hieno, kaunis, kiinnostava, rauhoittava, innostava). Mukanani oli mittanauha, jota salavihkaa avasin takasalissa arvioidakseni omien teosteni ripustuskohtia. Näyttelyyni ei ole enää paljonkaan aikaa, avajaiset ovat 25.4.!

Odotellessani paluulauttaa keskustaan käveleskelin ympäriinsä ja harmittelin, etten ollut ottanut kameraa mukaan. Päätin aloittaa heti huomenna valokuvaprojektin Helsingin kevät. No, heräsin tänä aamuna puuhakkaana kello seitsemän. Ulos katsoessani huomasin projektini muuttuneen Helsingin takatalveksi. Ei se mitään, olin ihan innoissani. Tässä siis ensimmäiset kevätkuvat.

Hiili-ihmisiä 94/95

Maarja (41x33 cm)

Odottava (33 x 41 cm)

Äkäpää (41x33 cm)

 

Ukko (33x41 cm)

Omakuva (41x33)

Piirustushiili on varmasti jokaiselle taidetta opiskelleelle tuttu väline. Jo taidelukiossa piirrettiin kipsejä: kreikkalaista torsoa, Nefertiten päätä ja mitä kaikkia niitä olikaan. Ihan ensimmäinen harjoitus taisi olla piirtää kolmiulotteisia perusmuotoja: kuutio, kartio, pallo. Näiden keskinäisiä paikkoja sitten vaihdeltiin ja tarkasteltiin valon kulkua. Kun ensin oli harjoiteltu muutama kipsi (useimpien mielestä turhan monta), siirryttiin elävään malliin. Piirrettiin kontraposto, istuva ja makaava malli. Yritettiin tavoittaa sivuvalo ja vastavalo. Olen piirtänyt kipsejä myös yliopiston piirustuslaitoksella ja myöhemmin taidekoulussa. Näitä tullee vastaan, kun tutkin työhuoneen varaston rullia. 

Koulun lipastossa oli halpaa litoposter-paperia, jota käytettiin harjoituksiin. Paperi ei kuitenkaan ole mitenkään ihanteellinen hiilen käyttöön: tummimpia sävyjä ei saa esiin, jos yrittää, niin hiili rapisee paperin pinnalta. Jotkut käyttävätkin mustaa rasvaliitua hiilityön mustimpiin kohtiin. Minusta parempi vaihtoehto on käyttää parempaa, kalliimpaa paperia. Suosikkini on paksu Canson, jota myydään isoissa rullissa, mutta samaan paperia on saatavan myös lehtiöinä. Cansonilla, toisin kuin litoposterilla, on mahdollista saada esiin kaikki hiilen sävyt hennonharmaasta sysimustaan. Koosta ja repäisyreunasta päätellen olen tehnyt nämä työt samalle lehtiöpaperille, mutta en kyllä  muista minkä merkkiselle.

  

Talvipuutarhassa 1997

Luulenpa, että Tuulispää-näyttelyn maalaukset ovat nyt valmiit. Pyrin aina tekemään työt hyvissä ajoin, sillä inhoan paniikkikiirettä; jos stressi pääsee liian suureksi, menetän toimintakykyni.

Työhuoneella onkin nyt menossa vähän toisenlainen projekti. Olen vihdoin saanut nurkkiin, vaatehuoneeseen, vintille ja äidin kellariin majoittuneet rullat ja kansiot yhteen paikkaan Arabiaan. Löysin kirpputorilta edullisesti A1-kokoisen piirustuslipaston, joka tuli todella tarpeeseen. Nyt käyn piirustuksia ja maalaukset pikkuhiljaa läpi, valokuvaan ja luetteloin. Julkaisen myös Hekumassa valittuja paloja vuosien varrelta.

Aloitan näistä tussitöistä, jotka olen piirtänyt ruokokynällä Talvipuutarhassa keväällä 1997. (Heti kun löydän muistivihkoni, kerron töiden koon.)

Lentävä matto

Tuulispää 6. (180x350cm)

Katselen nyt tätä. Maalaus on käynyt läpi kolme erilaista vaihetta. Olisiko se valmis?

Alimmassa kuvassa kangas näyttää ryppyiseltä ja sitä se onkin. Kyseinen maalausrupema oli yhtä taistoa. Minulla oli polvet, naama ja kyynärpäät värissä. Alkuperäissuunnitelmani, jota olin hahmotellut kävellessäni töihin, osoittautui onnettomaksi: olin ajatellut kankaan mittasuhteet väärin. Jostain syystä en kuitenkaan pysähtynyt ajattelemaan asiaa, vaan ryhdyin huitomaan väriä kankaalle. No, sitten meni ihme lotraamiseksi läträämiseksi. Piti huuhdella mustaa väriä pois. Puoli tusinaa rättiä tarvittiin imemään liikoja vesiä. Lopuksi kävin painiin kankaan kanssa, rutistin, hakkasin ja ähisin.

Toisella ja kolmannella maalauskerralla otin käyttöön tekniikan, jolle olen antanut nimen lentävä matto. Se tarkoittaa, että kankaalle läikytetään värilammikko, sitten tartutaan päästä kiinni ja ravistetaan, kuin mattoa puistelisi. Ylimmässä kuvassa näin aikaan saadut reunasta toiseen kulkevat rannut erottuvat selvästi.. Kangasta voi toki lennättää muihinkiin suuntiin, siitä alaspäin suuntautuvat ja diagonaaliset reitit. Lentävää mattoa ei voi tehdä pingotetulle kankaalle, koska kiilapuut estävät kankaan vapaan liikkeen. Näyttävin jälki syntyy, kun kangas on riittävän iso. (Tekisipä mieli maalata joskus vielä pidempiä kankaita, mutta ei taida työhuoneen lattia riittää kovin paljon mittavampiin).

P.s. Tänään tuli kaksi kielteistä apurahapäätöstä. Perkele. Meinaa vähän masentaa.