Aloin maalata viime viikolla. Olin epävarma, pelokaskin. En tiennyt, mitä tehdä. Tuntui, etten muistanut tekniikasta mitään. Ensimmäisen työhuoneviikon olin käyttänyt järjestelyyn ja pohjien tekemiseen. Kokeilin pienelle pohjalle jotain, mutta väri oli väärä. Seuraavalla kerroksella se oli vielä huonompi, Kokeilen toista. Siitä tuli ok, mutta ei kummoinen. En uskaltanut jatkaa.
Olin ottanut valokuvia erilaisista värillisistä objekteista, järjestellyt niistä kivoja sommitelmia. Jos niistä vaikka saisi lähtökohdan. Päätin sitten yrittää vähän isompaa kangasta. Maalasin vanhan, kehnon työn päälle. Eilen lähdin töistä jännittynein mielin ja tänään aloitin ilahtuneena: työ oli onnistunut hyvin. En anna vielä nimeä, pelkän numeron. Luultavasti tulevista töistä tulee jollain tapaa samankaltaisia, niin kuin yleensä tietyn periodin aikana. Jostain se nimi sitten putkahtaa.
Parasta on ollut se syvä keskittyminen, johon työ minut vie. Tänään en kokenut "jess, nyt menee hyvin" -tunnetta niin kuin eilen. Eilen tuntui, että yhtäkkiä sivellin alkoi kulkea, ja värit sekoittuivat juuri niin kuin pitikin. Tänään en ollut ollenkaan varma siitä, mitä olin tekemässä, oliko suunta kenties ihan väärä. Tuliko nyt pilaajaväri? Tuliko huono muoto? Nyt tuli liian vetinen litku! Minkäväriseksi tämä kuivuu? Pitäisi lopettaa. Olisi pitänyt lopettaa jo aiemmin. Mutta jos keltaista lisää, ehkä se sillä pelastuu. Maalaukset ovat siis olleet ihan erilaisia työstää, mutta se, että tekee työtä täysillä, tuntuu niin hyvältä. Että ei tarvitse ajatella mitään muuta.
.jpg)
+%5BHDTV+(1080)%5D.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti