Työrauha

00121 92x100cm

Aloin maalata viime viikolla. Olin epävarma, pelokaskin. En tiennyt, mitä tehdä. Tuntui, etten muistanut tekniikasta mitään. Ensimmäisen työhuoneviikon olin käyttänyt järjestelyyn ja pohjien tekemiseen. Kokeilin  pienelle pohjalle jotain, mutta väri oli väärä. Seuraavalla kerroksella se oli vielä huonompi, Kokeilen toista. Siitä tuli ok, mutta ei kummoinen. En uskaltanut jatkaa.

Olin ottanut valokuvia erilaisista värillisistä objekteista, järjestellyt niistä kivoja sommitelmia. Jos niistä vaikka saisi lähtökohdan. Päätin sitten yrittää vähän isompaa kangasta. Maalasin vanhan, kehnon työn päälle. Eilen lähdin töistä jännittynein mielin ja tänään aloitin ilahtuneena: työ oli onnistunut hyvin. En anna vielä nimeä, pelkän numeron. Luultavasti tulevista töistä tulee jollain tapaa samankaltaisia, niin kuin yleensä tietyn periodin aikana. Jostain se nimi sitten putkahtaa.    

Parasta on ollut se syvä keskittyminen, johon työ minut vie. Tänään en kokenut "jess, nyt menee hyvin" -tunnetta niin kuin eilen. Eilen tuntui, että yhtäkkiä sivellin alkoi kulkea, ja värit sekoittuivat juuri niin kuin pitikin. Tänään en ollut ollenkaan varma siitä, mitä olin tekemässä, oliko suunta kenties ihan väärä. Tuliko nyt pilaajaväri? Tuliko huono muoto? Nyt tuli liian vetinen litku! Minkäväriseksi tämä kuivuu? Pitäisi lopettaa. Olisi pitänyt lopettaa jo aiemmin. Mutta jos keltaista lisää, ehkä se sillä pelastuu. Maalaukset ovat siis olleet ihan erilaisia työstää, mutta se, että tekee työtä täysillä, tuntuu niin hyvältä. Että ei tarvitse ajatella mitään muuta.  

Muutto

 

Tänään minulla oli iloinen päivä. Niin kuin naama paistaa. Päivä, jota olin jännittänyt, joka oli ahdistanut ja pelottanut, aiheuttanut uniongelmia, oli tänään. Ja mitä kävi: päivä oli erinomainen päivä. Ja vähän noloa: päivä oli ihan chilli päivä! Hyvä kun tuli askelmittarin askeleet täyteen.  

Oli siis muutettava varasto Töölöstä Roihupeltoon. Kello on nyt 22, ja olen kaikessa rauhassa käynyt saunassa ja nauttinut muutaman juoman. Painajaisessani kiipeäisin edelleen kellarin rappusia painavien kantamusten kanssa. Kyllä varmaan kerroin aiemmin, että aiempi varastomuutto, reilu vuosi sitten,  Arabiasta Töölöön, oli muutto helvetistä. Meitä oli suurimman osan aikaa vain kolme ihmistä, minä X ja Xn bro, hemmetisti tavaraa, kiire ja piina päällä, kukaan ei oikein ymmärrä miten auto pakataan, minä en ehdi neuvoa, koska itsekin pitää niin kovasti uurastaa, sitten yritän soittaa sinne ja tänne epätoivossa, että ehtisikö joku hetkeksi, muutama ehtiikin mutta ei sekään uuvuttavaa sirkusta tunnu lopettavan. Olimme tietenkin Xn kanssa niin huonossa henkisessä kunnossa silloin, robottimaisesti yritimme toimia, mutta emme toimineet rationaalisesti, ehkä emme esimerkiksi kertakaikkiaan kognitiivisesti käsittäneet, miten pakettiauto pakataan. Näin muuton jälkeen painajaista, jossa muuttolaatikot sekoittuivat traumanäkyyni, ja jouduin soittamaan kriisipäivystykseen aamuyöllä. Muistan sen painajaisen edelleen, se on karmiva. Siksikin on helpottavaa päästä uuteen paikkaan.   

Olisi pitänyt olla 10 ihmistä, olin todennut jälkiviisaana. Tällä kertaa sainkin 10 ihmistä. Oli X ja 2 bros, minun bro, Kalle ja Pauliina ja Taisto sekä 3 Gambian bros. ”Haha, you don’t know how blacks work. Two, three hours, everything is finished”, African boyfriend sanoi ennen muuttoa. No en tosiaan tiennyt. Varasto kun oli kellarin uumenissa kaksien hankalien rappusten takana ja tauluja tuhat, laatikoita sata, sälää miljoona. Mutta hän oli oikeassa. Olimme ajaneet Roihupeltoon ja nostaneet taulut ulos Turakka Purhosten ja veljen haltuun; vähän vain näytin, miten järjestetään. Istuimme autoon, ja boyfriend soittaa: missä olette. Tämän reilun puolen tunnin aikana bros olivat saaneet puoli varastoa sieltä kellarin uumenista ulos odottamaan. Sitten pakattiin autoa. X oli laittamassa luukkuja kiinni. No, no, its not full, ja lisää meni helposti. Kaikki saatiin kahteen kuormaan. Viimeksi ajoimme ainakin viisi! (Tavaraa oli vähän vähemmän kuin viimeksi, koska olin myynyt jotain ja tuonut jokusen laatikon kotiin, mutta ei mitenkään merkittävästi.) Olimme aloittaneet vähän ennen kymmentä ja kymmenen yli kaksitoista päästimme Gambian bros kotiin. 

Loppu oli iisiä. Okei, pariin tauluun tuli painauma, mutta mitäpä kuljetan tauluja pakkaamatta; ja luulen että ne palautuvat ihan hyvin kunnon vesisuihkulla. Roihikassa ei ole rappusia, joten oli helppo saada taulut varastoon ja työhuonekamat toiselle puolelle. Kalle ja Pauliina ammattilaisina auttoivat säätämään tauluille optimaalisen järjestyksen. Kun pitää huomioida, että on hyvin laitettu, ettei mikään painu, mutta myös on tärkeää, että tauluihin pääsee helposti käsiksi. Vanhat teokset eivät ole niin kysyttyjä, joten niiden kannattaa olla takana, jne.Varasto on kunnossa!

Mutta mikä tärkeintä, tietenkin se työhuone! Nyt vain availemaan laatikoita ja tarkistamaan materiaaliarsenaalia. Toivon mukaan värit eivät ole kuivuneet säilytyksessä. Kankaita minulla on, puita aion hankkia lisää. Tällä kertaa sarjan pienempää kokoa, 70x100cm. Siitä lisää myöhemmin tässä kuussa.