Tänään Hesarissa

Päivän lehti 15.8.2017    |   Kirja-arvostelu

Hyperaktiivinen taiteilija päätyy suljetulle osastolle tositapahtumiin perustuvassa esikoisteoksessa

Maaria Oikarisen esikoisteos on ilahduttavan vetävä, mutta kaipaisi lisää tasoja.

Maaria Oikarinen (KUVA: SARI GUSTAFSSON)

Juhani Karila

Julkaistu: 15.8. 2:00

Romaani

Maaria Oikarinen: Lucian silmät. Arktinen banaani. 

286 s.

KANNET säväyttävät. Etupuolelta, silmiä kirveltävän, neonkeltaisen usvan keskeltä pistää esiin naisen katse. Sama silmäpari löytyy takaa mustalta pohjalta.

Ensin pystyn ainoastaan kääntelemään teosta käsissäni.

Kirjoja ei pitäisi arvioida ulkoasun perusteella, mutta näin raflaava kuori saa epäilemään, josko hurjuudella piilotellaan pehmoista tekstiä.

Toisaalta kansitaiteessa pitääkin olla potkua, kun kirjailija on kuvataiteilija. Maaria Oikarinen (s. 1972) tunnetaan värikkäistä ja näyttävistä, abstrakteista maalauksistaan.

TUIMA meno jatkuu kirjassa – vieläpä ilahduttavan vetävästi. Päähenkilö Janna on bipolaarinen eli kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava kuvataiteilija, joka viimeistelee teossarjaa näyttelyyn. Työ takkuaa, sillä sairautensa maniavaiheeseen uponnut Janna ei jaksa keskittyä edes lyhyen tiedotetekstin miettimiseen.

Uurastuksen sijasta Janna tyhjentää kuohuviinipulloja, juoksee kenkä- ja vaatekaupoilla ja viettelee miehiä.

Bipolaarinen mielialahäiriö tunnetaan myös maanis-depressiivisyytenä. Siinä vaikea masennus ja fyysinen rauhattomuus vuorottelevat äkkiväärällä tavalla, joka koettelee asianosaisen psyyken lisäksi läheisten hermoja.

JANNAN mies ja lapset tietävät sairaudesta ja yrittävät pärjätä sen kanssa. Kun Janna kuvittelee muuttuneensa maalaamakseen Luciaksi, aviomies Petri toimittaa hänet jälleen kerran lääkärin luo. Lopulta taiteilija päätyy suljetulle osastolle.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Oikarinen on kertonut bipolaarisuudestaan lehtihaastaatteluissa. Niiden perusteella Jannan pakkomielle hukkuneesta ex-miehestään ei ole myöskään aivan vailla todellisuuspohjaa.

Surutyö ei ole paras mahdollinen romaanin lähtökohta. ­Oikarisen teksti ei kuitenkaan käperry sisäänpäin, vaan nappaa kyytiinsä.

KIRJAN vahvinta antia on dialogi, joka napsuu terävästi ja luontevasti. Teksti etenee muutenkin mukavan vimmaisena, tosin paikoin maniaa piisaa väsyttävyyksiin asti. Ainakin se tulee selväksi, miten psyykkisesti epävakaan ihmisen ajatus jämähtää yhdelle kiertoradalle.

Maniavaiheen räväkässä kuvauksessa on voimaannuttavia elementtejä: ympäriinsä naivat ja lähimmäisistään piittaamattomat huithapelit ovat kirjallisuudessa edelleen pääsääntöisestä miehiä.

Kun Janna pakottaa puolisonsa lasten hakuun ja miltei saman tien tilaa taksin mies- ja shoppailureissuille, tekee melkein mieli kannustaa.

JANNAN tunne-elämään keskityttäessä tarina jää hieman yksiraiteiseksi. Perheenjäsenten näkökulmista kerrotut osuudet tuovat esiin lähinnä sen, miten raskasta on elää bipolaarisen ihmisen kanssa.

Menehtynyt ex-mies törröttää kokonaisuudesta hassusti.

Lucian silmät on samalla tavalla hyvä kuin viime vuonna debytoineen Kalle Lähteen Happotesti, joka oli kuvaus juopon arjesta. Suoraviivaisena taudinkuvauksena romaani vakuuttaa. Jäädäkseen todella mieleenpainuvaksi kokemukseksi teksti kaipaisi lisää tasoja.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.

Samppanjaa ja pakkopullaa

Löysin pirskahtelevan samppanjamaalauksen nojailemasta tuoliin

Champagne rose (40x40cm) 2017

Työhuoneella vallitsee mahdoton kaaos. Sivumennen sanoen niin myös kotona, mutta se ei nyt liity asiaan. Työhuoneella kuuluu olla jossain määrin kaoottista, sillä se kuuluu työn luonteeseen. Ne värit ja välineet, jotka ovat kulloinkin käytössä, ovat sulassa sovussa maalausalueella eli siinä työstettävän teoksen välittömässä läheisyydessä. Kun tarkastelen teosta seinälle nostettuna, raivaan keskilattialle kulkuväylän, että voin peruuttaa ja tulla lähemmäs tarpeen mukaan. Rättejä on hyvä olla käden ulottuvilla, joten niitä kuuluu lojua ympäriinsä. Roskien sijoittelua ei aina jaksa miettiä, voi sitten joskus kerätä isomman satsin kerralla. Seinustoilla maleksii puolivalmiita maalauksia, pienemmät saattava jäädä lattialle loikoilemaan. Sitten välillä, kun saan teoksen tai sarjan valmiiksi, järjestelen vähän: nostan väripurkit hyllyille, heitän kuivuneet mönjät ja liian monta kertaa käytetyt sekoituspurkit pois, poimin roskia ja kenties lakaisen ja vien ehkä joitain maalauksia varaston puolelle. Joskus, tunnustan, kaaos aiheuttaa haittaa: viimeksi astuin vahingossa öljyvärituubin päälle, ja kallis sisältö pursusi ulos. En osannut varoa, kun en ole aikoihin käyttänyt öljyvärejä. Purkkien kaatuilu ei yleensä haittaa, jos vain olen muistanut sulkea kannet. No, sitä on kyllä sattunut useamman kerran, että olen olen hukannut puhelimen, laskenut sen vain kädestäni jonnekin, enkä lähtiessä millään saa sitä silmiini. (Periaatteessa puhelimen paikka on takapöydällä, jossa pidän myös eväitä ja mahdollisia tärkeitä papereita sun sellaista, mikä ei saa joutua kosketuksiin maalin kanssa.) Jos olen liian väsynyt etsiäkseni, lähden ilman puhelinta. Kerran luulin puhelimen jääneen töihin, mutta se olikin viettänyt pari päivää pyöräni korissa.

Mutta nyt minua odottaa tervanjuonti ja pakkopulla: työhuone on raivattava, koska taloa remontoidaan ja ikkunani vaihdetaan. En ole käsittänyt, miksi, mutta liittyy kai jotenkin ränneihin. Tavarat on pakattava ja suojattava, ja tänään kun katselin ympärilleni, minun oli vaikea edes hahmottaa, mistä aloittaisin. No, urakoitsija tuo ensi viikolla minulle muuttolaatikoita hommaa varten, sitten kai on vain tehtävä kuin muuttoa ikään.

Tänään haukkasin sellaisen pakkopullan, että korjasin yhden maalauksen, johon oli tarttunut jostain ylimääräistä maalia. Tässä pullassa oli se hyvä puoli, että taulu on menossa asiakkaalle sovitukseen. Jos hyvin käy, voin ostaa ensi viikolla pinkkiä samppanjaa.

Kotivinkin juttu (11/2017)

Raadollinen

Rakas lukija, älä lue nyt, jos et halua lukea synkkää. Minä en haluaisi kirjoittaa synkkää, mutta juuri nyt en ole juuri mitään muuta kuin synkkä. Ehkä, jos saan sanoja haltuuni, saan ajatukseni liikkumaan parempaan paikkaan? Siksi kirjoitan synkkää. Takerrun sanoihin, koska, näköjään, saan edes niistä jotenkin kiinni, jotenkin saan sanat täyttämään tehtävänsä olemassaolon kuvaajina. Näillä sanoilla elän tänään.

Katso, miten itseni kuvaan selfiessä. Paha. Ei tarvinne selitellä. Puristun ja tukehdun. Hirveä.

Kunpa voisin kirjoittaa ihanaa ja innostavaa. Tahtoisin hehkua ja hehkuttaa.

Näyttäisin päivän maalauksen, intoilisin huomisesta, uudesta ja täyteläisestä. Varpaissani olisi maalia. Nukkuisin suloisesti. Välillä en nukahtaisi, koska päässä olisi kiva kihinä, sellainen sopiva. Mutta minä kituutan onttojen päivien läpi, yöllä en saa unta tuntikausiin, sillä en tunne luonnollista nukahtamiseen tarvittavaa väsymystä, tunnen vain kivuliasta kyllästyneisyyttä. Pitkin yötä vaihdan asentoa, mikään ei tunnu levolliselta. Herään tympeään oloon.

Ei ole mitään maalattavaa. Ei ole syytä, ei intoa eikä kimmoketta. Usein minulla on ollut. Silti ilman inspiraatiotakin voi maalata, maalaaminen on työtä eikä mystiikkaa, mutta kun menen yrittämään, totuus paljastuu: kyvyttömyys iskee naamalleni ja lähden paniikissa pois.

Mutta eikö ilta-aurinko hivellyt ihoani kiltisti, kun istuin parvekkeella? Ehkä. Enkö ilahtunut, kun huomasin purppuraorkidean alkavan kukkia? Kyllä, pikkuisen. Eikö auringonlasku ollut upea? Ei saatana. Auringonlasku oli julma. Aurinko laski ja laskee aina vain aiemmin, tulee pimein pimeä, mitä upeaa siinä on, pelkkää ikävää. Maailma hyytyy, on jo hyytynyt.

On tapahtunut virhe. Sillä eikö minussa ole poweria enemmän kuin ydinvoimalassa? Joskus oli. Kunpa olisin sankari ja supernainen ja kaikki olisi smooth ja cool. Enkö ole vahva ja hurja? Olen. Olen ollut. Olen ollut kaunis ja säkenöivä, inspiroiva ja ihana. Mutta nyt en ole. Okei, jos en saa olla super, miksi en edes pirteä ja pärjäävä, sulava ja mukava? Olisin energinen ja iloinen, enkö voisi? Olen ollut sellainen, tiedän, muistan. Mutta nyt en ole. Ei. Minä en. En saatana en. Olen elämästä irti, kuoleman vieressä, sairaana. Olen lattea ja mitätön. Sairaus on hurja, se ei piittaa toiveistani. Se puristaa joka päivä, se sanoo, että minun elämäni on huono ja melkein turha. Se sanoo, että minussa on liikaa vikaa, minussa ei ole voimaa, minulla ei ole onnea. Se sanoo, että minä olen yhdentekevä ja surkea. Se sanoo, että minä kuolen kohta. Minua inhottaa ja hävettää puhua näitä ääneen. Olen lykännyt tämän saastan julkaisemista. Mutta nyt tuntuu, että on pakko. Kai siksi että olen taiteilija. Minun pitää luoda, edes saastaa.

Sairauksilla ei voi tehdä kauppaa, mutta olen silti miettinyt, josko ottaisin mieluummin vaikka rintasyövän. Tissistä leikattaisiin palanen. Saisin säde- ja sytostaattihoitoa. Oksentelisin ja oloni olisi kamala. Tukkani lähtisi ja ostaisin pinkin peruukin tai käyttäisin afrikkalaishuivia. Mutta voisin parantua. Syöpä voisi lähteä pois. Minulle voisi kasvaa uusi, erilainen tukka. Mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö ei lähde ikinä pois. Ja siihen kuollaan liian usein.  Minua hirvittää lista kaksisuuntaiseen kuolleista taiteilijoista, siis itsensä tappaneista – se on pitkä. Entä jos minäkin joskus kuolen tähän? Juuri nyt en kuole, lupaan, mutta entä jos paha olo jatkuu ja jatkuu? Ehkä lääkäri keksii jotain palatessaan lomalta? Mutta jos lääkityksen muuttaminenkaan ei auta? Kuinka monta kertaa lääkkeitä on puliveivattu, ja kuinka monta kertaa olen silti sairastunut? Jos pienikin ilo hiipuu, jos jäsenet käyvät aina vain raskaammiksi? Voinko sitten luvata? Miten ällöttävää, että kirjoitin näin. Muuta en voi.