Täältä tulee OOO!

Matti Rantanen rakentaa isolle pientä. Kuva: Jari Kielosto

Helsingin Jätkäsaaren Huudossa avautuu 4.3. abstraktiryhmä OOO:n näyttely. 

Mikä OOO? Ryhmän tarina on sellainen, että olin pidemmän aikaa miettinyt ja harmitellut, että miksi ei voisi olla olemassa ajankohtaista abstraktin taiteen ryhmää, joka toisi abstraktia nykytaiteen keskiöön. No, sitten keksin, että minähän voisin perustaa sellaisen. Halusin, että mukana on mahdollisimman monipuolisesti abstraktin eri lajeja, ja lähetin sitten sopiville sähköpostia, että kiinnostaisiko. Näin saatiin kokoon seitsemän taiteilijan ryhmä, jossa on kuusi maalaria ja yksi tilataiteiteilija. Tarkoituksemme on toimia yhdessä pidempään ja järjestää useita näyttelyitä eri puolella Suomea.

Porukan taiteilijat ovat Kaarina Haka, Tapani Hyypiä, Maaria Oikarinen, Maaria Märkälä, Matti Rantanen, Panu Ruotsalo ja Mia Saharla

Kirjoitin ryhmästämme lennokkaan tekstin, jota Mia Saharla vähän järkevöitti, kun meitsi oli liikaa vauhdissa:

"Me maalaamme kaikilla aisteillamme, muistoillamme ja tunteillamme. Maalaus on vapaa tila, huone, maanosa ja galaksi. Mitä tahansa voi tapahtua. Abstrakti kumoaa näkyvän maailman rajat ja lainalaisuudet. Väri räjähtää. Soinnuttelemme ja sävellämme. Maalaus puhuu kielillä, me juoksemme kankaiden yli. Kirjoitamme tuokiokuvia ohuella ja paksulla maalilla. Veistämme väriä. Raaputamme pois. Annamme laajojen liikkeiden viedä. Olemme millimetrin tarkkoja ja maanisen vauhkoja.

Kimmoke maalaamiseen voi olla liikennemerkin fluorinkeltainen, vanhojen c-kasettien nauhaserpentiinit, rakennustyömaa, myrsky, aamiaisavokado. Lumisokeus. Taidehistorian vuosituhannet.

Ryhmä OOO syntyi maalaamiskeskusteluista, maalaamisen ympärille, kiteytyen abstraktiin ja sen merkitykseen kullekin maalarille. Ryhmän taiteilijat lähestyvät kukin maalausta omalla tavallaan, kiertäen abstraktin maalauksen reunoilla ja ytimessä, tuoden yhteen maalaamisen tarpeellisuuden ja maalauksen kyvyn puhua ilman sanoja. Kuvaviitteen kadotessa maalauksessa korostuvat eleet, värit ja tunne. Tätä on pakko tehdä. Tämä on tärkeää. Maalaus ei lopu ja maalattava ei lopu. Se minkä näkee, mitä ei näe. Minkä tuntee, hengittää ja maistaa. Minkä väristä on?"

Tervetuloa avajaisiin 4.3.2016 klo 18-20!

Näyttely on avoinna 5.3. -20.3. ti-su klo 12-17

Tyynenmerenkatu 6, Jätkäsaari, Helsinki

Kaarina Haka

”Teokseni on viivalla leikittelevä installaatio, joka rakentuu verkoista, rautalangasta ja varjoista.”

Tapani Hyypiä

”Uupuneen mielen karkailu, vanhan maalauksen antama elämys tai havainnot luonnosta antavat sattuman lailla alun. Useimmin riittää, että vaan on halu levitää sitä väriä, ihmetellä sitä miten kaksi yhdessä on enemmän kuin ne kaksi.”

Maaria Märkälä

”Koettelen abstraktin rajoja Georg Baselitzin hengessä.”

Maaria Oikarinen
”Kookkaat maalaukseni viittaavat holokaustiin sekä Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin. Teemat nousivat esiin opiskellessani Jerusalemissa kesällä 2015". Ks.tarkemmin täältä. (Kuvan "pienet" teokset aiemmasta sarjasta.)

Matti Rantanen

"Maalauksissani olen halunnut tehdä kaksiulotteiselle pinnal le illuusion kolmiulotteisuudesta abstraktin kuvakielen keinoin." Kuva: Jari Kielosto

Panu Ruotsalo

”Rakennan töissäni siltaa esittävän ja abstraktin ilmaisun välille, koettaen selittää, miksi abstrakti on tarkempi tapa kertoa, kuin esittävä. Minulle.”

Mia Saharla

”Maalaukseni ovat havaintojen ja luonnosten kollaaseja. Tavoitteeni on päästä kiinni maalaukseen ilman tiukkoja lähtökohtia ja raameja, selkeän kuvallisen viitteen taakse.” (Maalaukset Tree, 2014)

Lue enemmän OOOsta täällä. Kukin taiteilija kertoo enemmän työskentelystään.

Särkyneen voima (Mielisairaalani)

Aloin pohtia maalaamaani Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit -aihetta. Se on ehkä kristinuskon painavin teksti. Kun Jumalan poika roikkuu ristillä ja kärsii suunnatonta tuskaa. Hän, joka käveli vetten päällä, paransi sairaita ja muutti veden viiniksi, ei hallitsekaan tilannetta. Luultavasti hän pelkää, arvatenkaan hän ei odottanut tällaista. Isä ei kuule. Hän on yksin. Hän kuolee yksin. Ja maailma tuntuu hajoavan, kun maanjäristys nostaa kuolleetkin haudoistaan. Mutta tiedämme, mitä myöhemmin tapahtuu. ”Kuolemalla kuoleman voitti”.

Mitä jos sen ajattelisi vähemmän uskonnollisesti, inhimillisen vertauskuvallisesti? Niin, että täydellisen murtumisen, kaoottisen henkisen hajoamisen jälkeen voi seurata uusi elämä. Olen nähnyt tämän usein psykiatrisessa sairaalassa. Ihminen on herkkä eläin, ja samalla yllättävän vahva.

Kova uramies on romahtanut työpaineen alla. Hän häpeää, sillä koskaan ei ole tapahtunut näin. Kuinka hän on joutunut tänne? Hän jaksaa hädin tuskin puhua, vaisu ääni ei tunnu sopivan kookkaaseen kroppaan. Toinen mies, supliikkibisneshenkilö, puhuu ummet lammet hölynpölyä puuta heinää, ihan sama, kuunteleeko kukaan. Häneltä on takavarikoitu puhelin, koska hän ei ole vastuullisessa tilassa, saattaisi tehdä hullunkauppoja. Hän on ostanut kaksi traktoria pihamaalle, velaksi tietenkin, vaikka ei tarvitse niitä mihinkään, espoolaisessa rivitalossa. Se kolmas jäi kismittämään, kun tuli ambulanssikyyti tänne. Hänelle tämä ei ole ensimmäinen kerta, mania on riepotellut monesti miten lystää. Vaimo on saanut tarpeekseen, ystäviä ketuttaa mokoma helppoheikki, kun soittelee pitkin yötä. Yksi rouva takkutukka riitelee kaikkien kanssa. Oikein on pahasuinen, saa hässäkän aikaan päiväsalissa. Nuori nainen lukee sanomalehteä väritussien kanssa, löytää salaisia viestejä. Teinipoika pitää vihaista monologia pahoista vanhemmistaan ja Systeemistä, hänen ei kuuluisi olla täällä, kaikki on niitten kusipäiden syytä, kaikki, tämä meni nyt väärin, hullufaija tänne kuuluisi ja sekopäämutsi! Insinööriksi esittäytyvä mies haluaa kätellä kaikkia, joka päivä, hänellä on tärkeää asiaa. Hän kertoo Säteilystä, esimerkillisesti pukee kymmenen vaatekertaa päällekkäin suojautuakseen. Yksi ei pysty syömään, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi. Ihmiset laahustavat käytävällä, muualle ei pääse, jos ei ole lupia. Jotkut jaksavat keskittyä Trivial Pursuitiin. Telkkari on liian kovalla. Laitosruoka haisee tympeältä.

Minä olen siellä, koska olen liian levoton, aistiärsykkeet ovat käyneet sietämättömiksi, tunnen valojen lävistävän ruumiini, ja se sattuu kuin neuloilla pisteltäisiin. Manian dysforinen vaihe. Ensin olin elämäni kunnossa, maalasin upeasti, urheilin, kirjoitin ja hoidin kotihommat kovalla teholla. Sitten oli jännää ja huimaa ja kiihkeää, silkkaa euforiaa. Kuningattarena juoksin kaupungilla vodkapullo käsilaukussa ja shoppailin kalliissa liikkeissä. Mutta sitten tuli liikaa ja liikaa, kaikkea liikaa, kun raitiovaunut kolkkasivat, taksissakin surisi, mikä lie piipitti ja rohisi, värit vääntyivät vääriksi, sykkien sekoittuivat toisiinsa, pyörivät ja kirkuivat. En jaksanut sovittaa lähetin tuomia kenkiä, liian monta pakettia, ja miksi ostin kolme rumaa laukkua, huoneeseeni ei mahtunut mitään, joku oli tyhjentänyt vaatekaapin sänkyyn ja lattialle, en nukkunut yhtään, ja halusin lentää Madeiralle tai Malediiveille tai johonkin muuhun M-alkuiseen paikkaan tai ehkä sittenkin rakastella L-alkuisten miesten kanssa, kolmen kerrallaan ja kiivetä kaikille katoille ja varastaa Stokkan kynsilakkatelineen tyhjäksi. Koska kaikki tämä kävi piinalliseksi, käsitin sairastuneeni, ja tiesin, että olisi pakko välillä hengähtää, tulla tavallisemmaksi ja vähemmän vauhdikkaaksi ja sätkyileväksi. Itkin, koska en olisi halunnut myöntää, en olisi halunnut tunnustaa, että en pysty itse, en kotona, kun ovi vetää ulos ja netti huutaa osta osta ja juokse juokse ja puhelimessa sanotaan tule sekstaamaan lähde bailaamaan.

Tietenkään en haluaisi olla valkoisessa huoneessa, kävellä valkoisella käytävällä, pukea vaaleanpunaista pyjamaa. Tulin tänne, koska oli pakko. Tiedän, että on pakko. Ei minua kukaan pakottanut, pakotin itse itseni, koska tunnen jo tämän kuvion.
Tätä sanotaan vähävirikkeiseksi hoidoksi. Juuri mitään ei tapahtu, juuri mitään ei voi tehdä. Voi katsoa sitä huutavaa telkkaria ja jutella toisten kanssa. Mutta alussa ei jaksa. Saatanan hullut, tänne tulette masennuksenne kanssa pilaamaan toisten mielialan ja turpa kiinni maanikkohölöttäjät, ketä kiinnostaa, ja voisitteko skitsot pitää omana tietonanne salaliittoteorianne! Ruokakärryt kili kili. Lääkeaika, jono. Verikoeaika, ojenna käsi. Ei ulkoilulupia kolmeen päivään. Sitten, jos lääkäri suvaitsee sallia, puoli tuntia kaksi kertaa päivässä, pysy sairaalan alueella, käy kahvilassa, joka on täynnä ärsyttäviä hulluja, jos myöhästyt, kostamme ja perumme luvat.

Mutta pikku hiljaa meistä tulee porukka. Ehkä kärhämöimme, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta silti. Ruokapöydässä kysymme toisiltamme: kuinka voit. Hyvä päivä, sanoo yksi, nukuin hyvin, tyttöystäväkin tulee käymään. Hienoa, muut sanovat. Me tiedämme. Aika kurjaa, vastaa toinen. Mitä hyötyä täällä on olla? Paskalääkkeitä syöttävät, koko ajan huimaa. Me tiedämme senkin. Emme sano kyllä se siitä, ryhdistäydy, sanomme voi paska, ihan perseestä! Yksi ei välitä jälkiruokarahkasta, toinen tykkää, mutta siitäkin on sääntö: kukin syö omat ruoat, joten ujutamme salaa. Joku sanoo: pääsen kotiin. Mahtavaa, onnea, sanomme kaikki.

Jotain virikettä voi järjestää. Lattian kuviointi maalarinteipillä. Vessapaperin kieputtelu tuolien ympäri. Radion piilottaminen. Aikakauslehtipolku käytävälle. Varotaan, ettei Ne näe, vartioi sinä! Hoitajien inhoamiskerho: helvetin Eva Braun -lesbo, kummasti taas sattui paikalle kun vaihdoin yökkäriä, taskulampulla osoitteli, ja saatanan Kojootti, koko ajan vittuilee, Hiiri sanoi mulle että mene hengittelemään, et sä mitään pamia tartte, Torakka rutisi että taasko sä kerjäät sukkia ja Perseleuka jumalauta mussutti pullaa päiväsalissa, kun meille annetaan pelkät Saludot! Juoksukilpailu toisten intomielten kanssa – pysäytetään alkuunsa, vaarallinen idea, mitä jos Bodari-Petsku on eristystuulella? Palautelappujen ja valituskirjelmien laatiminen – niille on oikein omat lomakkeet ja laatikko, mahtaako kukaan lukea. Tohvelien heittely kävellessä. Minä hiivin vaatehuoneeseen, kun ovi on jäänyt vahingossa auki. Pöllin hoitsun asun, se on hyvä maalausasu, naureskelen. Pyydän kasvovoidetta kolmelta eri hoitajalta, jos hyvin käy, saan kokonaiset tuubit. Kerään muovisia lääkekippoja, rakennan yöpöydälle torneja. Hammastahnaa ei kannata kerätä, se on pahaa, sinipunaraidallista. Raivostun pullapojalle, kun se on taas varastamut juutalaisen iltapalajuustot, ne kaksi armosiivua. Sulle on se sikamakkara, käsitätkö?

Me kaikki olemme siellä, lukitun oven takana. Meille annetaan lääkkeitä, toisille ehkä liikaa, toisille liian vähän. Me heräilemme pitkin yötä hikeen ja ahdistukseen, raahustamme ruinaamaan rauhoittavaa. Yökkö katsoo listasta, sinä olet jo saanut tänään tarpeeksi, mene takaisin sänkyyn. Yksiä viedään aamulla sähköhoitoon. Siellä me olemme kaikki sekaisin, kaikki omalla tavallaan sekaisin. Aivan tavalliset ihmiset.

Minua ei hävetä kertoa, että olen ollut siellä. Miksi hävettäisi? Hävettääkö umpilisäkkeen leikkaaminen, viisaudenhampaiden poisto tai synnyttäminen? Ei tietenkään. Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut monta kertaa. Yleensä kolme-viisi viikkoa. Siinä ajassa ehdin nähdä monta toipumista, monta haparointia terveyttä kohti. Papupata alkaa ottaa kontaktia muihin, kuuntelee. Takkurouva kampaa nutturan ja kutoo sukkaa mietteisään, kiihtyy edelleen, mutta pyytää anteeksi. Syömätön uskaltaa juoda lasin maitoa. Sanomalehtiaskartelija pääsee päivittäin kotiin, ensin hoitajan kanssa, sitten itsekseen, siivoaa asuntoaan pikkuhiljaa. Vanhus virkistyy sähköhoidon ansiosta, lähtee peruukkikaupoille. Angstaajapoika käy kahvilassa isänsä kanssa, suunnittelee opintoja. Jotkut pääsevät kotiin, toisia tulee. Huoneessa roikkuu uuden, kivettyneen naisen masennus. Se meinaa imeytyä minuunkiin. Taas joku mellastaa. Taas joku itkee. Käy vieraita, kivettynyt hymyilee hetken. Joku hyräilee virttä, on saanut lohtua sairaalapapin ryhmästä. Traktorimies saa lääkäriltä todistuksen, jolla saa peruttua hullunkaupat. Uramies miettii työyhteisöään, ehkä sairaus onkin ympäristössä, ei hänessä.

Minä alan nukkua paremmin, en pompsahtele jatkuvasti pystyyn. Suunnittelen hattuja ja mekkoja toisen maniamuijan kanssa. Innostun virkkauskoreista, leikkaan salasaksilla kuteita vaalenpunaisita pyjamista. Kivettynyt kysyy, saisiko lainata huulipunaani. Tietenkin! Saanko meikata silmätkin? Pääsen metsään kävelylle, hevoshakaan asti, miten kivoja otuksia, kun tulevat tervehtimään, samettiturvat. En tarvitse tyttären salakuljettamia ekstrapameja. Hengitän helpommin, en kiihdy. Värit ovat rauhoittuneet, melu hiljentynyt. Kestän valkoiset seinät, koska tiedän kohta pääseväni kotiin. Takaisin elämään, kotiin, maalaamiseen. Luen ystävän tuomaa naistenlehteä, kirjaimet eivät sahaa silmissä, jaksan kaksi sivua. Hoitaja teettää maniatestin, saman kuin tullessa, pisteeni ovat laskeneet. Huomaan, että lääkäri on ihan kiva kaveri, ei sittenkään kiduttajadespootti. Se on käynyt Hekumassa katsomassa maalauksiani, on innostunut niistä. Puhumme bipon ja luovuuden yhteydestä. Taas kerran koen, että bipo ei ole ainoastaan vaiva. Ehkä se on lahja.

Sitten pääsen kotiin. Omaan. Olen väsynyt, ja toipuminen ottaa vielä aikansa. Mania on kuluttanut paljon energiaa, voi olla, että joudun käymään läpi masennusjakson. Mutta tiedän senkin, hyväksyn, tiedän, että tulen taas terveeksi, tämä on sairauteni kulku. Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka tapasin. Olen kiitollinen, että tapasin. Tiedän elämästä enemmän.

Jerusalemin veri

Eeli Eeli, lama sabaktani?

Oletko jo kuullut Ryhmä OOOsta? Tulet kuulemaan aivan pian, sillä OOO on nyky-abstraktin ykkönen. Ihan kohta voit myös nähdä OOOn, merkitse muistiin avajaispäivä 4.3. ja tule silloin Jätkäsaaren Huutoon! (Näyttely on auki 20.3. saakka.) Hekuma esittelee OOOn taiteilijat kohtapuoliin ja kukin kertoo jokusen sanan siitä, miten työskentelee ja mitä on tuomassa näyttelyyn. Tänään minä kerron vähän enemmän omasta osuudestani.

Esitän Huudon näyttelyssä teoksia sarjastani 

  The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood
היפים שבהורגים, היקר שבדמים
أجمل القتلة، أغلى الدماء

Toisin kuin tavallisesti, teoksillani on reaalimaailmaan kiinteästi liittyvä sisältö. Epätavanomaista on myös, että nimi ei ole suomenkielinen, nyt ei liikuskella Lapin Luonnottaren helmoissa eikä korpien kuiskinnoissa. Ollaan Israelissa ja Palestiinassa, tarvitaan heprean ja arabian kieliä. Olen näyttänyt sarjan maalauksia aiemmin blogissa ja nimennut ne vihjaamaan sisällöstä, mutta fb-testaukseni osoitti, että nimet eivät riitä nostamaan esiin haluamiani kysymyksiä. Kirjoitan niistä nyt. (HUOM: silti edelleen ja aina katsojalla on katsojan/kokijan oikeus! Nimiä ei tarvitse vilkaista, eikä tekstejä tarvitse lukea, punaisen saa nähdä sinisenä ja rekka-auton voi kuulla heinäsirkkana. Ja jos maalaus on huono, maalaus on huono, vaikka taiteilija miten sanoilla kiekurtelisi.)

Syksyllä 2015 aloittamani sarja sai alkunsa Jerusalemissa, jossa opiskelin kesällä kaksi kuukautta. Työllä on historiallisia, poliittisia ja uskonnollisia ulottuvuuksia, viittaan Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin, holokaustiin ja kertomukseen Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Kuukausien ajan Israelista on kantautunut lähes joka päivä väkivaltaisia uutisia: kivityksiä, puukotuksia, ampumisia. Sekä palestiinalaisia että juutalaisia on kuollut yhteenotoissa. Jotkut journalistit ovat jo kutsuneet tilannetta kolmenneksi intifadaksi. Tuleeko taas sota niin kuin kesällä 2014? Tuolloin Gazassa kuoli yli 2000 ihmistä, suurin osa siviilejä, ja näistä 551 oli lapsia. Näiden lasten muistoksi olen maalannut teoksen, jossa olen käyttänyt Palestiinan lipun värejä, punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. 

551

IbrahimIbrahim NabilNidam TalaTawfeeq Iyad

FatimaFatimaFatima AmeenAya DinaDina

Ayyoob

Maalauksen nimeksi olen poiminut tapettujen lasten nimilistasta nämä nimet kuin runoksi. Samalla nimien alkukirjaimet muodostavat sanan intifada.

Toinen, sinivalkoinen maalaus, näyttää kauniilta kuin poutataivas. Nimen kautta vien taas tulkinnan vähän toiseen suuntaan.

We will always protect you!

Love,

XOXO

Idit, Dalia, Fanni

Suojelijanaisten nimikirjaimet viittaavat Israelin armeijaan IDF, Israeli Defence Forces. Ajattelin, että on tavallaan irvokasta laittaa nimeen nuorison suosima viaton nettisymboli: X tarkoittaa suudelmaa, O halausta. Armeija kun suutelee ampumalla. Valkoiset pilvet sinisellä taivaalla voivat viitata myös palestiinalaisten ampumiin raketteihin: kun Israelin Iron Dome-järjestelmä tuhosi raketin ilmassa, syntyi pieni valkoinen pilvi, kaunis näky, jos ei tietäisi mistä on kyse, jos ei kuulisi jyrinää Gazasta.

Avaan teossarjani sisältöä ja nimeä, The Most Beautiful Killers – The Most Precious Blood, hieman lisää. Sotilas, joka puolustaa maataan, kuten juuri IDF:n sotilas, ajattelee kaiketi toimivansa oikein ja moraalisesti. Israelissa koetaan yleisesti, että eurooppalainen media vääristelee asioita. Mieluusti myös vedotaan antisemitismiin: juutalaisia on aina vainottu ja tullaan aina vainoamaan. Mutta uusi juutalainen on vahva, eikä suostu vainoon. Koska palestiinalaiset ärhentelevät, miehittäjällä on oikeus koviin toimiin. Jos yksi israelilainen kuolee, tuhat palestiinalaista ansaitsee kuoleman. Näenkö väärin? Sen varmasti näen oikein, että jokainen kuolema tässä on konfliktissa on tragedia. Jokainen ihmishenki on yhtä kallisarvoinen.

Milloin toisen ihmisen tappaminen on oikeutettua? Voiko olla? Puolustustarkoituksessa on, yleensä ajatellaan. Omasta historiastamme tiedämme, että monet maatamme puolustaneet veteraanit vammautuivat sodassa henkisesti, puhutaan sukupolvien taakasta. Psyyke joutui koville, koska kuoleman uhka oli jatkuva ja todellinen, vierestä kuoli tovereita. Yhtä lailla monen oli vaikea kestää ajatusta siitä, että oli itse tappanut. Lähitaistelussa kuolleen venäläisen kasvot jäivät kummittelemaan vuosikymmeniksi. Tilanne oli ”tapa tai tule tapetuksi”, mutta silti syyllisyys saattoi jäädä kalvamaan sotilasta, joka näki, että että oli tappanut ihmisen, itsensä kaltaisen, olkoonkin ryssä ja vihollinen.

Ihmiset ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja hirmutekoihin kyseenalaistamatta koneistoa, jonka osana toimivat; näin tapahtui natsi-Saksassa. Moni natsisotilas välitti perheestään, oli seuraelämässä ja tuttaviaan kohtaan kohtelias ja mukava, lähipiirissään rakastettu. Kaunis tappaja. Jos Eva Braun rakasti Adolf Hitleriä, eikö se tarkoita, että Führerissä oli jotain hyvää? (EDIT. Sain tähän hyvän kommentin psykologian ammattilaiselta. Jos Eva Braun rakasti, se tarkoittaa, että Eva Braunissa oli jotain hyvää, sillä ihminen voi rakastaa psykopaattia ja kuvitella tälle ominaisuuksia, joita ei oikeasti ole.)

Israelissa kuolemaantuomittu Adolf Eichmann totesi oikeudenkäynnissä: tein vain työtäni, tottelin käskyjä. Eichmannia vartioinut vanginvartija on kertonut, että vanki oli oikein kohtelias ja hyvätapainen. Eichmann todettiin henkisesti terveeksi, hän ei ollut psykopaatti, hänessä ei ollut mitään poikkevaa. Tämä on hyvin häiritsevä fakta, emme saa tätä henkilöä tökättyä ”toiseksi”. Hannah Arendt on kirjoittanut aiheesta ”pahan banaalisuutena”. Näin joudumme kysymään: asuuko minussakin tappaja, joka joissain olosuhteissa nousee toimimaan?

Sulamith

Margarete

Holokaustin historaa esittelevä Yad Vashem – museo Jerusalemissa teki minuun suuren vaikutuksen. Aloitettuani mustanpuhuvan maalauksen, jonka nimeksi myöhemmin tuli Sulamith, koin mieleni tuoneen museossa näkemiäni ja kokemiani asoita maalaukseen. Nimi Sulamith on viittaus Anselm Kieferiin, joka maalasi 80-luvulta lähtien lähes loputtomasti teoksia nimeltä Sulamith ja Margarete, lähtökohtanaan Paul Celanin runo Todesfuge, jossa nämä nimet edustavat arjalaista ja juutalaista naista: ”dein aschnes Haar, Sulamith, dein goldenes Haar Margarete”. Sulamithin hiukset ovat tuhkaa, Margareten kultaa. Niinpä maalasin myös Margareten; toteutin hänet mustakeltaisena teoksena.

Näiden teemojen jälkeen vien katsojan Via Dolorosalle, Jeesuksen kärsimystielle. Tämä reitti kulkee Jerusalemin Vanhassa kaupungissa, ja tarinan mukaan juuri tätä tietä Jeesus on kulkenut ristiään kantaen kuolemaannsa kohti. Reitillä on 14 pysähdyspaikkaa, jotka kaikki edustavat jotakin tapahtumaa tarinasta, mm. Jeesuksen kerrotaan nojanneen tiettyyn kohtaan seinässä, ja tähän kohtaan on kulunut syvä jälki pyhiinvaeltajien kosketuksista. Kenties vaikuttavin kohta kärsimyskertomuksessa on epätoivon hetki, jonka Jeesus kokee juuri ennen kuolemaansa huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Elämän valttikortit

Vähänkö ollaan ihania

Mietin useamman päivän, että jättäisinkö tämän jutun julkaisematta. Teksti on (nolon?) henkilökohtaista, puheeni syrjähtelee eikä juurikaan liity taiteeseen. Mutta ehkä tässä voi olla jotain tärkeää inhimillisyysasiaa. Että antaa mennä. 

Terve ihminen ulisee joskus

Vietin tuossa viikon verran minimasista. Nyyhnyyh uliuli voivoi valivali. Tämä kirjoitus kuuluisi kai pikemmin yksityiseen päiväkirjaani, jonka nimi muuten on Kymmenes elämä. Olen jakanut elämäni jaksoihin eri vaiheiden mukaisesti.[Deletoitu tarkempi selostus.] Kymmenes elämä on jonkinlainen uuden vapauden elämä, koen olevani eheämpi, vahvempi ja rohkeampi kuin ennen enkä vatvo menneitä ikävyyksiä niin paljon kuin joskus tapasin tehdä. Tunnistan omat rajani enkä anna käyttää itseäni hyväksi – tai jos näin pääsee käymään, hoksaan kuvion ajoissa, ja kävelen pois. En ryhdy vaimoksi, en osaa enkä halua olla sellainen. Olen ylpeä sinkkuäiti. Minulla on bipolaarihäiriö, ja syön joka päivä lääkkeitä, aamulla ja illalla. Bipo on kuin diabetes, tasapainosta on huolehdittava. Juuri nyt olen terve, ja luulen, että riskini sairastua maniaan tai masennukseen on aiempaa pienempi. Tähän kaikkeen auttoi myös monivuotinen terapia, jonka lopetin viime keväänä. Jotkut puhuvat terapiasta kaikenmullistavana kokemuksena. Omani ei ollut sellainen. Usein tuli puhuttua ihan tavallisia arkiasioita, ja kotiin kävellessäni mietin, että mitä järkeä tuossa taaskin oli. Terapian loputtua kalenterissa oli kahdella päivällä tyhjä aukko – mitenkäs nyt aikataulutetaan? Vasta kun mietin, miten ongelmainen olin ollut terapian alkaessa, käsitin, että paljon on tapahtunut.

Minimasis on kiva

Huomaa aloitukseni ja sananvalintani siinä. En ole potenut enkä sairastanut. Yleensähän vietetään kivoja asioita kuten synttäreitä ja joulua ja vappua. Jos ei halua viettää, voi yleensä valita olla viettämättä tai olla osallistumatta viettoihin. Joskus minä ikään kuin valitsen surkeuden maksimoinnin, vaikka kykenisin pienin ponnistuksin esim. siivoamaan keittiön (ei kivaa, mutta kun sen saa tehtyä, on saanut jotain aikaan, ja puhdas keittiö on kivempi kuin tiskivuoret ja murulattia), lähtemään salille (myöskään ei aina kivaa, mutta lähes poikkeuksetta tuottaa hyvän mielen), opiskelemaan (joskus kivaa) tai lukemaan kirjaa (yleensä kivaa, mutta laiska pää ei jaksa). Päätän mennä aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Saatan ajatella, että myöhemmin teen jotain hyödyllistä. Herään, kun tytär tulee koulusta, lämmitän ruokaa, jos olen edellisenä päivänä tehnyt sellaista, jos en, käsken laittaa nuudeleita tai keittää kananmunia. Sitten se lähtee treeneihin. Minua ei huvitakaan tehdä hyödyllista. Menen nukkumaan. Herään illalla. Katson Netflixiä kuusi tuntia, jotain kaavamaista sarjaa, koska ei huvita katsoa mitään mahdollisesti hyödyllistä, kuten älyllistä dokumenttia tai kenties taiteellisesti kiinnostavaa elokuvaa. Menen nukkumaan.

Rahapula ei kiva

En halua käyttää sanaa masennus/depressio turhaan, koska se tarkoittaa vakavaa sairautta. Siksi sanoin masis, joka on sellainen tuttavallinen vieras, joka välillä piipahtaa, mutta aika vaaraton. Ja minisellainen, niitä on kaikilla joskus. On tietenkin oikeastaan luksusta, että saatan tällä lailla masistella ikään kuin huvikseni, päivätyössä se ei olisi mahdollista. Toisaalta minulla ei ole päivätyön tuomaa taloudellista turvaa. Ja tämä rassaa ajoittain todella paljon – ja meinaa joskus ihan oikeasti masentaa. Aina on lupauksia ja meinauksia, tauluja varauksessa ja sovituksessa, sähköpostitiedusteluja ja palataan asiaan -juttuja. Tälläkin hetkellä on viisi ehkä-tilannetta. Arvioni on, että yksi saattaa toteutua muutaman viikon kuluttua, toinen muutaman kuukauden, kolme ei ikinä tai ehkä sitten kun Messias tulee. Ja samaan aikaan teen töitä kahta uutta näyttelyä varten, ja pelkään, että niitäkään töitä ei kukaan osta. Jep, ja viime viikolla sain taas kerran kirjeen, jossa ilmoitettiin että me ei anneta sulle apurahaa. Jotenkin olin kuvitellut, että tällä kertaa olin onnistunut tekemään erinomaisen hakemuksen, ja muutenkin kenties olisi minun vuoroni saada se vuosipalkka, mutta eipä ei. Sitten taas toivotaan, josko seuraava raati olisi toista mieltä. Ja anellaan almuja taivaasta.

Luin jostakin, että köyhä menestyy älykkyystestissä paljon oikeaa tasoaan huonommin, koska päivittäinen huolehtiminen leiväntyngästä vie niin paljon aivokapasiteettia. Uskon tähän täysin. Meinasin yrjötä, kun kävin äsken verkkopankissa. Olen köyhä. Ihan oikeasti köyhä. Mutta hei, kohta tulee ALV-palautukset! Ja jospa sen ensi viikon asiakas ehkä sitten kuitenkin. (Niin, ja jospa viimein nytkäyttäisin niitä suomen kielen opintojani gradun suuntaan? Maisteri saattaisi saada maisteritöitä.)

Muhis kiva Shlomo paha

Melkein kaikki rahani menivät kesällä Israelissa, vaikka sainkin 2500 dollarin opiskelustipendin – se nimittäin kattoi vain kurssimaksun. Kallis maa, tämä toinen kotimaani. Piti ostaa kirjoja ja ruokaa ja ajaa raitiovaunulla. Jouduin maksamaan kälyisestä opiskelijakopista melkein saman verran vuokraa kuin kolmiokodistani Vallilassa. Bonuksena tuli homeinen jääkaappi ja kämppisten haisevat tiskit, rasvatahmaiset seinät ja kaapinovet sekä roskasäkit keittiössä. Oli siellä yksi hiirikin. Ja torakka. Onneksi en oikeastaan tehnyt kämpässä muuta kuin opiskelin ja nukuin. Muualla oli viihtyisää ja kaunista. Yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli yksi lempipaikoistani. Mutta kaupungin puistot: pitävät kaatopaikkoina!

Yksi hurskas kusipää, jota en heti hoksannut kusipääksi, vaan luulin poikaystäväksi, ehti aiheuttaa vähän harmia. [Deletoitu paskamainen stoori.] Mutta muut poikaystävät olivat kivoja ja reiluja. Eniten kaipaan sitä palestiinalaista. Ja kaipaan Israelia, sitä että saa puhua päivittäin hepreaa, sitä että ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä (jostain syystä tosin osa on ihan moukkia, mitään keskilaimeita tyyppejä ei juuri kohtaa) ja falafeliin saa valita salaatit kymmenestä vaihtoehdosta. Mutta pelkoa en kaipaa. Yhtenä viikonloppuna en uskaltanut lähteä minnekään, kun oli varoitukset päällä, että tuonne ei saa mennä ja tuonne ei pidä mennä ja jos tuonne menee, pitää olla erityisen varovainen. Saimme siis yliopistolta välillä tällaisia tilannetiedotteita ja ohjeistuksia. Mitenhän se on, jos asuisin pitempään Israelissa, oppisinko elämään ”tänään on tänään” -elämää niin kuin paikalliset tuntuvat tekevän? Kai nekin pelkäävät joskus, mutta jos pelkäisivät jatkuvasti, johan siellä olisi koko poppoo halvaantunut kuoliaaksi.

Nou mani, nou mania

Ai niin! Siitä rahattomuudesta vielä. Yksi hyvä puoli. Se näyttää toimivan manian ehkäisijänä. Minulla on nimittäin aika hyvä arkijärki. Kun tiedän, että ylimääräistä rahaa ei ole, en kuljeskele kaupungilla kenkiä katselemassa, en jää näyteikkunoiden eteen haaveilemaan, en klikkaudu vaarallisille nettisivuille. Kerran menin vahingossa Minna Parikkaan, ja enkös kohta jo himoinnut jotain ihme pupuhäntäkenkiä. Että jos nyt kuitenkin, kun alennuksessa ovat. Kesti kaksi päivää, että sain mielenrauhan: ei, en tarvitse niitä, pystyn elämään ilman niitä, en edes halua niitä. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisi kenties alkanut kierre: nyt näihin sopiva käsilaukku, jaa, tuo toinenkin on kiva ja mitäs tuossa naapurikaupassa olisi, ai ei löydy punaista, no mistä löytyy, samalla sininenkin... en saa unta, haluan viininpunaiset nilkkurit, kappas, samansävyinen nahkatakki, totta kai, jne jne – mania mania.. Sinä toinen bipo siellä, tiedän että olet siellä! Toimikoo sinunkin pääsi näin? (Tosin myös nainen vailla diagnoosia saattaa käyttäytyä näin.) Viimeksi sairaalassa hoitaja lohdutti: "Et sentään ole ottanut lainaa tai pikavippejä, sellainen ei ole ollenkaan harvinaista maniatilassa. Tuhlasit pari tonnia, et parikymmentä, iloitse kauniista tavaroistasi, älä syyllistä itseäsi. Nyt voit taas paremmin, nyt on taas uusi alku."

On toki paljon muunkinlaista maniaa kuin shoppailumania. Taannoinen Tinder-harrastukseni oli vähän siinä rajoilla. (Sweet shiksa goes bro-ho!) En juuri muuta tehnyt kun deittailin ja chattailin ja sovin uusia deittejä. Mutta ei täytä manian merkkejä, maanikko tapaa joutua hankaluuksiin, tämä oli vain mukavaa säpinää. Oli yhdet heprealaisetkin deitit. Sitten löysin internetin komeimman ja fiksuimman, enää ei tarvitse riehua Tinderissä.

Hyväkiva happymama

Tämän kirjoituksen piti olla jotenkin sellainen, että vaikka mulla menee vähän huonosti, niin oikeasti menee hyvin. Miten tästä siihen pääsee? Aika helposti, katsomalla tuota kuvaa. Siinä on kaksi onnekasta onnellista. Miten rakastankaan tuota 17-vuotiasta kaunotarta! Onneni. Jokapäiväinen onni.
Silti joskus ulisen kotona – ja vieläpä ihan avoimesti. Kun tyttö oli pienempi, onnistuin hillitsemään vähän. Mutta ajattelen, että lapset eivät mene pienestä rikki eikä niiltä voi piilottaa mitään. [Deletoitu pitkä paasauspätkä kasvatusohjeita.] Lapsi hämmentyy ja syyllistyy teeskentelystä. Jos vanhempi on surullinen, pienikin lapsi huomaa sen. Silloin voi sanoa olevansa surullinen, äitikin on joskus, mutta sinä olet ihana tyttö, maailman paras tyttö. Jos lapsi on iso, silloin voi selittää, että olen vähän huolissani, mutta kyllä me pärjätään. Uli uli, vaikka minä olen paska luuseri. Tytär sanoo et ole. Minä sanon, että niinhän sinäkin aina sanot, haukut luuseriksi, omaa äitiä. Se sanoo että no joo, läpällä, mutta oikeasti äiti, jos olisit luuseri ei sinulla olisi näin hienoa lasta. No siinä luuserinleikkijä-äiti vielä vähän ulisee että eihän se minun ansiotani ole uliuli. On, sanoo topakka, sinähän minut olet kasvattanut, sinultahan minä olen kaikki arvot saanut! Jo loppui ulinat.

Hyvää ystävänpäivää!

Margarete

Margarete (200x174) 2015

Schwarze Milch der Frühe wir trinken sie abends
wir trinken sie mittags und morgens wir trinken sie nachts
wir trinken und trinken
wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
er schreibt es und tritt vor das Haus und es blitzen die Sterne er pfeift seine Rüden herbei
er pfeift seine Juden hervor läßt schaufeln ein Grab in der Erde
er befiehlt uns spielt auf nun zum Tanz

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich morgens und mittags wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
Ein Mann wohnt im Haus der spielt mit den Schlangen der schreibt
der schreibt wenn es dunkelt nach Deutschland dein goldenes Haar Margarete
Dein aschenes Haar Sulamith wir schaufeln ein Grab in den Lüften da liegt man nicht eng

Er ruft stecht tiefer ins Erdreich ihr einen ihr andern singet und spielt
er greift nach dem Eisen im Gurt er schwingts seine Augen sind blau
stecht tiefer die Spaten ihr einen ihr andern spielt weiter zum Tanz auf

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags und morgens wir trinken dich abends
wir trinken und trinken
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith er spielt mit den Schlangen

Er ruft spielt süßer den Tod der Tod ist ein Meister aus Deutschland
er ruft streicht dunkler die Geigen dann steigt ihr als Rauch in die Luft
dann habt ihr ein Grab in den Wolken da liegt man nicht eng

Schwarze Milch der Frühe wir trinken dich nachts
wir trinken dich mittags der Tod ist ein Meister aus Deutschland
wir trinken dich abends und morgens wir trinken und trinken
der Tod ist ein Meister aus Deutschland sein Auge ist blau
er trifft dich mit bleierner Kugel er trifft dich genau
ein Mann wohnt im Haus dein goldenes Haar Margarete
er hetzt seine Rüden auf uns er schenkt uns ein Grab in der Luft
er spielt mit den Schlangen und träumet der Tod ist ein Meister aus Deutschland

dein goldenes Haar Margarete
dein aschenes Haar Sulamith

Paul Celan: Todesfuge (1948)