Ovisilmät

Ovelasti tuijotan takaisin

Olin satojen silmien tuijotettavana. Silmät kertyivät ovensuuhun ja seurasivat työskentelyäni. Kädet nostivat kameroita silmien eteen. Kamerakäsisilmillä ei ollut suuta. Oli isoja silmiä, keskikokoisia ja pieniä silmiä. Pienillä silmillä ei ollut kameroita, mutta pienillä silmillä oli suu. Suu kysyi, kuka on sotkenut. Iso suu vastasi: katso mitä täti tekee, täti maalaa, katso miten hienoja värejä täti on sekoittanut. Ja koska minä olin täti, joka maalaa, sanoin että minä olen sotkenut, koska täällä saa sotkea ja tämä on minun työtä. Nyt se laittaa valkosta, lapsisuu huudahti, kato se heittää sitä! Oisko kiva jos meilläki ois tämmönen huone? äitisuu kysyi. Koko ajan suuttomat kädet räpsivät kuvia. Näköjään kaksikymmentä silmää mahtuu helposti yhteen oviaukkoon. Onpas värikästä, piristävää, mummosuu sanoi. En ymmärrä, vaarisuu tuhahti. Isäsuu puhui liian nopeaa ruotsia kaksille lapsisilmille, kaksossuut vastasivat yhtä aikaa yhtä nopealla ruotsilla. Vähänks makeeta, joku matalaääninen poikasuu sanoi, no on, huokasi tyttösuu vierestä. Kynnyksellä oli näkymätön portti, sen yli ei kukaan uskaltanut. Englanninkielinen suu kysyi, saako ottaa kuvan. Voi kun näyttää hienolta, äitisuu sanoi, nyt se vielä hienompi kuin äsken. Se laittaa kultaväriä, lapsisuu totesi, ja liilaväriä. Miks tuolla on niin sotkusta, taas joku lapsisuu ihmetteli. Tuhma, sä oot sotkenu täällä! sanoi kaikista pienin lapsisuu, sä oot ollu tosi tuhma ja sotkenu ihan joka paikkaan! Sä oot sotkenu lattian ja seinän ja katonki sä oot sotkenu! Ei kai sentään kattoa? täti ihmetteli.

Osallistuimme työhuoneporukkamme kanssa Arabian katufestivaaleihin pitämällä avoimien ovien päivää. Jotkut siivosivat huoneensa ja ripustivat näyttelyn seinille. Toiset pitivät pientä näyttelyä käytävällä. Yhdellä oli ”kioski”, jossa myytiin mm. taidekynttilöitä ja t-paitoja, toisilla kahvila. Yksi maalasi isoa ryhmämuotokuvaa aulassa, kuka tahansa sai tulla malliksi. Minä päätin näyttää autenttisen työhuoneen. En siivonnut. Tai ehkä laitoin kolme siideritölkkiä pois näkyvistä, ja raivasin hieman lattiatilaa, ettei tarvitsisi purkkien välissä puikkelehtia. Laitoin käytävälle näyttelyn isoista maalauksista. Työhuoneen seiniin nojaili valmiita ja keskeneräisiä teoksia, osa pinossa, osa esillä, niin kuin tavallisestikin.

Tapahtuman alussa kävi tuttuja, joiden kanssa istuin työhuoneessa rennosti kahvitellen. Ihmisiä kulki ohi. Monet jäivät katselemaan, monet moikkasivatkin. Suurin osa otti valokuvia, kysymättä lupaa tai muutakaan. Joku kysyi, saako tulla sisään. Sai. Joku kysyi, ovatko teokset myynnissä. Olivat. Muutama halusi yhteystiedot. Toiset halusivat kertoa suosikkinsa tai kysyä tekniikasta. Yleinen reaktio oli ihmetys, joko ilahtunut (onpas värikästä, en ole ikinä nähnyt oikeaa taiteilijan työhuonetta, miten jännittävää) tai kummasteleva (huh kaaosta). Ilmeisesti kaikki lapsivieraat oli tehokkaasti koulutettu siivoamaan, kun lähes poikkeuksetta pienten lasten ensireaktio oli ”Onpa sotkusta!”

Kun tuttuni lähtivät, mietin, että enpä taida jaksaa istua paikallani montaa tuntia. Päätin olla vieläkin autenttisempi. Kävin vaihtamassa maalausvaatteet. Ajattelin, että yritän tehdä työtä, niin kuin tavallisestikin teen, ihmiset saavat katsella. Asetin keskeneräisen pohjan, sellaisen, joka oli ekamaalauksella mennyt melkoisen pieleen, keskelle lattiaa. Mietin muutaman värin, sekoitin. Istuin. Keräsin rohkeutta ja keskityin. Uskallanko sittenkään. Ne tuijottavat.

Uskalsin. Oviaukkoon pakkautui jatkuva tungos. Jos ateljeeni oli äsken ollut kiinnostava, nyt se oli selvästi aivan huippujännittävä. Kuvia räpsittiin varmasti satoja, jotkut ottivat videota. Lupaa ei kysytty senkään vertaa kuin aiemmin. Toiset jäivät pitkäksi aikaa seuraamaan, jotkut nostivat kameran päiden ylle, saivat saaliinsa ja jatkoivat matkaa. Tuntui painostavalta, kun ihmiset puhuivat minusta kolmannessa persoonassa. Ihan muutama otti suoran kontaktin ja puhui minulle. Lasten kysymyksiin usein vastasin, vaikka eivät hekään yleensä uskaltaneet puhua minulle suoraan, vaan esittivät kysymykset ja toteamukset vanhemmalleen. Asiaan tietenkin vaikutti se, että minun oli mahdoton yhtä aikaa työskennellä ja pitää yllä katsekontaktia. En ollut helposti lähestyttävä. Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Esitystäkö? Esiintyjällehän ei ole tapana puhua esityksen aikana, koska sen ajatellaan häiritsevän. Mutta ei ole myöskään tapana puhua kovaan ääneen muille katsojille, sekin häiritsisi esiintyjää. Olinko minä siis liikkuva näyttelyesine? Esineet eivät häiriinny, eikä niitä myöskään yleensä puhutella.

Joku kollega kommentoi myöhemmin: ”Olit sitten taideapinana”. Kyllä vaan, siltäkin minusta välillä tuntui. Apina ei ymmärrä, että siitä puhutaan. Tänään mietittyäni keksin vielä yhden tulkinnan. Ehkä olinkin tv-ohjelma? Raja minun ja yleisön välillä oli ehdoton, kynnyksen ylittäminen oli mahdoton ajatus. Koska välissä oli näin vahva raja, ehkä minä en kuullut, mitä minusta puhutaan? Minä olin tv-ruudussa! Ohjelman aikana on hyvinkin tapana jutella muiden kanssa. Edukseni on kuitenkin sanottava, että olin erittäin hyvä tv-ohjelma, niin kiinteästi minua seurattiin.