Ei sittenkään luuseri

Rento (180x200m)

"Mee jonneki, sä syrjäydyt!" tyttäreni joskus tokaisee, kun jumitan himassa. Viime viikkoina palaute on ollut aiheellista. En pääse ulos, koska pimeä on tiheää ainetta ja painovoiman lait ovat sekaisin: maan vetovoima tuntuu moninkertaiselta. Paha.

Voisi luulla, että olen masentunut. Mutta ei tämä oikein sitäkään ole. En tunne kipua. Masentunut herää kipuun ja ahdistukseen toivoen vain, että olisi jo ilta, koska uni merkitsee hetken unohdusta. Sitä toivoo ajan kuluvan, että tulisi se päivä, kun alkaa helpottaa ja se päivä, kun on taas terve. Koska bipolaarihäiriö on jaksottainen häikkä, olen oppinut, että näin se menee. (Koska masennus ei ole tämän kirjoituksen aihe, en tässä kuvaile sen ilmenemismuotoja tämän enempää. Mainittakoon kuitenkin, että myös yöt voivat olla masennuksessa tuskallisia, jos kärsii unihäiriöistä, ja että syvästi masentuneen aika on pysähtynyt, joten hän ei pysty kuvittelemaan itselleen tervettä tulevaisuutta. Täällä  ja täällä olen kirjoittanut masennuksesta enemmän.)

Viime viikkojen harmaina ja mustina päiviä olen loikoillut sohvalla, mutta siinä samalla sivistynyt. Olen lukenut kirjoja, en tiedä edes kuinka monta, tuhansia sivuja. Masentuneena en koskaan pysty lukemaan. Masentuneena en yleensä edes katso telkkaria, en pysty ottamaan mitään vastaan, kyhjötän vain sängyssä. Niin masentunut en onneksi ole ollut pitkiin aikoihin, kiitos hyvän lääkityksen. Katselen elokuvia, asiaohjelmia ja sarjoja. Usein en malta laskea kirjaa tai sulkea valoruutua, vaan valvon aamuyöhön, vastaavasti nukun sitten iltapäivään - ei hyvä.

Ihan pelkkänä kotihiirenä en sentään ole ollut. Maanantaisin ja tiistaisin on yliopistolla hepreaa. Käyn kahdella kursilla, toinen keskittyy äänne- ja muoto-oppiin, toinen hepreankieliseen runouteen ja sen kääntämiseen. Kotitehtäviä tulee riittämiin, että siinä peruste yhdelle piileskelypäivälle.
Keskiviikkona on zumba. Tai siis olisi. Kumpulan Unisportille mennessä pitää kiivetä pitkä, jyrkkä mäki, sehän on pimessä kuin mudan läpi taistelisi. En tiedä, mikä tekosyy siihen sitten on, että en päivälläkään pääse salille. Nolottaa, koska en voi mitenkään väittää olevani sporttimimmi ja voimanainen niin kuin tykkään olla. Enkä kehtaa edes sanoa, miten vähän olen käynyt töissä.

Mutta se noista. Tänään naamassani on turkooseja pilkkuja, eli olen ollut töissä. Niin, ja perjantainakin olin. Ylhäällä uusi. Olin pohjamaalannut kankaan vaaleanvihreällä, ja aloittaessani varsinaisen maalaustyön päätin käyttää ruskeaa. Milloinkahan viimeksi olen sellaista tehnyt? Sain kimmokkeen Vaula Valpolan hienosta näyttelystä, joka oli vähän aikaa sitten Taidesalongissa. Katsoin erityisen pitkään työtä, jossa Vaula oli yhdistänyt ruskean ja kirkkaan ruohonvihreän. Matkin. Kolmanneksi väriksi otin oranssin. Alakuvan ja yläkuvan välillä oli kolme maalausvaihetta. Joskus joutuu sommittelullista syistä tai väriharmonian takia muuttamaan ja maalaamaan peittoon isojakin alueita. Tässä olen kuitenkin onnistunut säilyttämään kohtia, joissa alkuperäinen pohjaväri näkyy, samoin moni ensimmäisen kerroksen rakenteellinen elementti. Lopputulos on ilmava ja rikas, sanoisin.

Aloitus, kolmen värin kombinaatio

Suon vielä mietintätovin noille alun tuntemuksilleni. Fakta on, että energiataso on juuri nyt alhainen, kaamos väsyttää ja hidastaa. Kuitenkin olen loka-marraskuussa saanut valmiiksi viisi isoa työtä. Se on muuten aika paljon, noin 16m2 maalattua pintaa, taattua laatua. Ei voi ihan laiskaksi haukkua. Ei kai ihminen voi hehtaarikaupalla maalata?