maanantai 3. lokakuuta 2016
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
lauantai 13. elokuuta 2016
Black Box – bipolaariset aivot
Tämä
kirjoitus on tyyppiä ”Vähemmistön edustaja vetää herneen
nenään”. Vähemmistöt vetävät joskus herneen nenään ja
vänisevät aivan mitättömistä jutuista – ts. ko. vähemmistöön
kuulumaton saattaa nähdä asian näin. Samaan aikaan vähemmistön
edustaja kokee tulleensa hyväksikäytetyksi, syrjityksi, ohitetuksi,
pilkatuksi, karrikoiduksi tai leimatuksi. Muistatteko
feikkisaamenpukutwerkkivideokohun viime keväältä?
Saamelaistaiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat
Hesariin kritisoiden Kiasmaa saamelaiskulttuurin halventamisesta.
Jenni Hiltusen Grind -teoksen hankkiminen museon kokoelmiin merkitsee
heidän mukaansa alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä. Kiasma
vastasi kritiikkiin, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta.
Saamelaisten kokemus ja mielipide ei vaikuttanut Kiasman näkemykseen
teoksen luonteesta eikä Kiasman selitys poistanut saamelaisten
mielipahaa. Itse katsoin teosta ennen kohua ja jälkeen kohun
silkkana visuaalisena leikkinä: väriä, muotoa, ryhmiä. Keskustelu
kuitenkin tuotti aiheesta kiinnostuneille uutta informaatiota
saamelaiskulttuurista, saamelaisten historiasta ja erilaisten pukujen
merkityksistä; tämä oli pelkästään hyvä asia.
Mutta
siis nyt minulla on herne nenässä. Koska minun vähemmistöstäni
valehdellaan telkkarissa!
Olen
närkästynyt tv-sarjasta Black Box, joka on tällä hetkellä
katsottavissa Areenassa.
Ylen
sivuilla sarjaa esitellään näin:
”Aivotutkija
Catherine Black (Kelly Reilly) on oman alansa kiistaton
huippu. Hän työskentelee Kuutiossa, neurokirurgian
edistyksellisessä erikoissairaalassa. Tohtori Blackilla on kuitenkin
salaisuus, joka vaikuttaa sekä hänen uraansa että
yksityiselämäänsä. Tutkija sairastaa kaksisuuntaista
mielialahäiriötä. Se pysyisi hallinnassa lääkityksellä, mutta
Catherine Blackilla on taipumus jättää lääkkeensä
ottamatta. Hän nimittäin kokee olevansa silloin luovimmillaan ja
säkenöivimmillään.”
Kuulostaa
jännältä. Jännää onkin. Mutta. Sarja antaa bipolaarihäiriöstä
aika kummallisen kuvan, ja se suututtaa minua. Ok, kyseessä on
fiktio eikä dokumentti, ja fiktiossahan voi vissiin tapahtua mitä
tahansa. Käsitän kyllä, että seikat, joita minä pidän virheinä,
johtuvan tv-kerronnan ”vaatimuksista” vetää mutkia suoraksi, ja
vauhdikkaat bipokuviot tuovat kerrontaan kivasti suolaa ja chiliä. Mutta näin bipon asiantuntijana katson
aiheelliseksi vähän analysoida tarun ja toden suhdetta Black
Boxissa.
Jee mä oon Lintsil, paitsi et tää on viel parempaa
Heti
ensimmäisessä jaksossa päästään kunnolla vauhtiin. Catherine
lähtee työmatkalle. Hänen on määrä pitää puhe aivotutkijoiden
kongressissa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ihan ota sujuakseen. No
mutta, äkkiäkös jumista selvitään! Catherine jättää lääkkeet
syömättä, ja simsalabim, mielikuvitus saa siivet, kuumeinen kynä
kirjoittaa nerokkaan puheen!
[Öhöm:
se, että jättää lääkkeet yhden kerran ottamatta ei todellakaan
aiheuta nousukiitoa seuraavana päivänä. Parin viikon
lääkkeettömyys saattaa jo sitten laittaa vipattamaan. Mutta on
yhtä mahdollista, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaa
masennukseen. Eli kaksisuuntaista ei noin vain voi ohjailla kuin
raitiovaunua.]
Stay
upit vilahtavat lyhyen helman alta, kun Catherine nousee taksiin.
Paljastava mekko ei välttämättä ole korrektein asu tilaisuuteen.
Mutta pitäähän maailman seksikkäimmän naisen ilmaista
seksuaalisuuttaan!
”Te
olette täysin tietämättömiä”, Catherine aloittaa puheensa.
Seinälle on heijastettu valtava kuva Vincent van Goghin maalauksesta
Tähtikirkas yö. Yleisössä kohahtaa. Mutta Catherinen puhe on
juuri sopiva kombinaatio provokaatiota ja briljeerausta. Hän
muistuttaa, kuinka vähän aivoista loppujen lopuksi tiedetään. Hän
luettelee ”hulluja neroja”: Sylvia Plath, Hemingway, Charles
Dickens, Herman Melville... ja kysyy: ”Olisiko heidät pitänyt
lääkitä keskinkertaisiksi?” Kun puhe päättyy, yleisö nousee
taputtamaan ja huutamaan bravota.
Matkalla
hotellille Catherine elehtii takapenkillä vamppimaisesti ja nappaa
autonkuljettajan mukaansa. Mekko meinaa lähteä päältä jo
hississä. Kiihkeyksien jälkeen mies kerää vaatteensa ja nappaa
rahatukun Catherinen lompakosta. Catherine ei huomaa mitään,
hänellä on kiire parvekkeelle, yöilmaan.
[Kaikki tämä on hyvin kuvattu ja näytelty ja myöskin mahdollista ja uskottavaa.]
Lisää lisää lisää!!!!! Vielä vielä vielä!!!!
Catherine seisoo parvekken kaiteella. Taivas muuttuu Vincentin
maalaukseksi. Hurmioitunut päähenkilömme näkee itsensä liitelemässä kaupungin yllä.
[Öhöm,
tässä mennään ennätystahtiin jo psykoosin puolelle. Läheskään
kaikilla maanikoilla tila ei etene tämänkaltaiseen
hengenvaaralliseen pisteeseen.] Käsikirjoittaja pelastaa päähenkilön
täpärästi, puhkeaa rajuilma, joka heittää Catherinen takaisin
parvekkeen turvalliselle puolelle. Ja kappas, seuraavana aamuna
Catherine herää ihan tavallisena! Kiva seikkailu, kaikki hyvin!
[Öhöm,
tällainen ei nyt vaan mitenkään ole mahdollista! Maniasta
toipuminen vie viikkoja, ja psykoosipotilasta on aina hoidettava
sairaalassa.]
Toisen
kerran Catherine käyttää ”lääkkeet pois ja neroksi” -kikkaa
kohdatessaan vastaanotolla vesikauhuun sairastuneen tytön. Tauti on
edennyt pitkälle ja lääkärit toteavat, että parannuskeinoja ei
ole. Mutta nero-Catherine keksii ratkaisun!
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]
Catherine
käy säännöllisesti terapeutin juttusilla. Siinä missä
Catherinen hahmo on kirjoitettu osittain ”väärin”,
harmaatukkainen naispsykiatri (Vanessa Redgrave) tuntuu kaikin puolin uskottavalta
hahmolta. Hän
on ymmärtäväinen, mutta analyyttinen ja tiukka, hän ei lässytä,
vaan haastaa potilaansa ajattelemaan ja ottamaan vastuuta. Kun
Catherine hehkuttaa manian ihanuutta, maailmanvalloitusfiilistä ja
luettelee hullunerosankareitaan, terapeutti muistuttaa, kuinka
sankarit kuolivat huumeisiin tai tappoivat itsensä. ”Sitäkö sinä
haluat, olla poikkeuksellinen ja kuollut?” hän kysyy.
Lopettakaa meteli, sammuttakaa jouluvalot, pysäyttäkää huvipuisto!
Sarjan
loppujaksoissa bipolaarihäiriö alkaa näyttäytyä realistisempana. Kikkanapin napsauttaminen lääkkeillä pelleilemällä ei lopulta
onnistukaan, Catherine ei hallitse sairautta. Kivakiva loppuu, ahdistus kasvaa.[Vähemmistön edustaja relaa, mutta muistuttaa kuitenkin, että kaikki bipot eivät esim. kuule vainoavia ääniä.] En kuvaa juonta tämän
enempää, mutta lopulta Catherine joutuu tahdonvastaiseen hoitoon ja
viettää hoitolaitoksessa kuukauden verran. Harmi kyllä, itse
hoitoa ei kuvata. Mutta se, miten hauraana sankari palaa kotiin ja
työhön, on hyvin realistista ja koskettavaa. Päädynkin suosittelemaan sarjaa. Valitettavasti Black Boxia ei ole tehty yhtä tuotantokautta enempää. Vähemmistön edustajana
toivoisin jatkoa.Mitä mieltä sinä olet Black Boxista?
Niille lukijoille, joille bipolaarihäiriö ei ole kovin tuttu, suosittelen tätä Duodecimin artikkelia ja
bipoinfo-sivustoa.
Tunnisteet:
bipolaarihäiriö,
Black Box,
Kelly Reilly,
Mania,
Vanessa Redgrave,
Vincent van Gogh
maanantai 8. elokuuta 2016
Sähköä ilmassa
Sähköä ilmassa (170x130cm) 2016
Minusta
tuntuu välillä, että olen kävelevä säätutka ja ilmapuntari.
Niin vahvasti säätila vaikuttaa mielialoihini. Nyt sää on
hiostava ja epävakaa, ja minä olen levoton. Keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Touhuan sitä tätä siksak, monta
asiaa yhtä aikaa, kutakin vain hetken kerrallaan. Romaanin lukeminen
on täydellisen mielenrauhan merkki, tykkään lukea iltaisin. Turha
sanoa, että ei puhettakaan sellaisesta nyt. Joskus saatan lukea
aamusta iltaan, jos ei ole menopakkoja, silloin sängyssäni on
miehen paikalla kymmenen kirjaa. Nyt kirjaston osittain luettu
metripinkka tönöttää jakkaralla kirjoituspöydän vieressä. Ja
olohuoneen puolella sijaitsee toinen torni (tämä sijainti
merkitsee, että kirjat ovat menossa takaisin kirjastoon). Torni
sisältää tietokirjoja, natsikirjoja; en aio avata niitä enää.
Luin puolet, koska olin keväällä natsikurssilla (sen täsmällinen nimi
oli ”Holokaustin jälkivaikutukset israelilaisessa
yhteiskunnassa”).
Päätän
katsoa leffaa. Areenalta löytyy kehuttu ranskalainen. Katson
alkutekstit, ei tässä enempää kylmiltään jaksa. Pause. Haen pesukoneesta muutaman märän vaatteen, ripustan ne
kuivaustelineelle, joka on olohuoneessa, puolentoista metrin päässä
natseista. Räps, leopardimekon saumat suoraksi! Myöhemmin ripustan
taas vähän, jos muistan. Pikkupyykit ovat rasittavimmat, ne
pitää napsutella roikkotelineeseen (mikä sellaisen nimi on?
Varmaan joku perkeleen pyykkikaruselli.)
Elokuva
kertoo vanhasta pariskunnasta. Jätän ne aamuteelle ja otan pari
valokuvaa fb-kirpparikamoista, keitän kahvia. Laitan joogamaton
lattialle ja jatkan leffaa. Teen tasapainoharjoituksia, toinen jalka
varpaillaan, toinen ilmassa, keikun ja huojun. Ärsyttää, miksi en
voi olla trapetsitaiteilija. Iso vehka täytyy kastella, vien sen
suihkuun. Pause. Kirjahyllyssä on muutama kirja vinossa, ärsyynnyn
ja suoristan. Istun jumppapallolle. Leffa play. Kattovalo pistää
silmiin. Sammutan sen ja sytyvän laavalampun. Toistelen leffan ranskarepliikkejä.
Aurinko
on laskenut, luoteistaivas on oranssi.
Teen
vatsalihasliikkeitä pallon päällä. Jos elokuvassa on viipyilevä
kohtaus, taivutan selkää siltaan. Kämmenet pitäisi saada
lattiaan, paino käsille, ojennus ja pallo tietenkin pois perseen
alta. Vielä ei onnistu. Lisää habaa, lisää notkeutta. Mä aion
tehdä sen. Koska musta tulee syyskuussa cheerleader! Joo joo, Golden Spiritiin on perustettu aikuisten joukkue Dinosaurs (niinku isoja ja kömpelöitä vai?) Harjoittelin
kärrynpyörää puistossa mun koutsin kaa. Cheertyylissä on ihan
omat kommervenkkinsä, käsien pitää olla ”donitsiasennossa”
ennen kuin lähdetään mihinkään. Opin, mutta suoritukseni ei
ollut vielä kovin sulava. Koutsi oli silti ylpee. Se käski harjoitella
myös käsillä seisontaa seinää vasten. Yritin salilla zumban
jälkeen. No, ensin en uskaltanut ottaa tarpeeksi vauhtia. Sitten
pääsin suoraksi, mutta jalat eivät osuneet seinään, joten jäi
lyhyeksi se seisonta. Vika kerralla sain jalat seinään, ja kroppa luuli kai
ettei tässä mitään muuta tartte tehdä, joten putosin ja löin
pääni seinään.
Nyt
alataivaalla on vaalenpunaisia raitoja. En näe horisonttiin, koska
vastapäinen talo on edessä. Sen voisi räjäyttää. Tai tähän
voisi rakentaa kymmenen kerrosta lisää, muuttaisin sinne ylimpään.
Unohdin
sen kahvin. Pannussa on jotain, mikä näyttää likavedeltä; suodatinpussi on ollut rytyssä.
Asettelen pussin kunnolla ja kaadan litkun uudestaan
suodattimeen. Rymäytän puhtaat, kuivuneet aterimet laatikkoon, en jaksa
lajitella niitä lokeroihin. Tiedän, että tytär nalkuttaa asiasta
myöhemmin. Nyt se on Weekendissä. Onneksi siellä on viinaratsia.
Ellei se sitten tehnyt kossutissejä. Kohtalaisen yleinen naiskikka
kuulemma, mutta menee huonosti läpi, muijavartijat kopeloivat.
Ikkunalaudalla on
lehtiä, kasa on epäsiisti. Selaan sen läpi. Otan luetut lehdet ja
vien ne eteiseen paperinkeräyskoriin. Samalla nostan Kirkko ja
kaupungin eteismatolta ja työnnän sekaan. Se ei koskaan pääse
siitä edemmäksi.
Onko
sulla mania? tytär kysyi eilen, koska puhuin sen mielestä outoja.
Kielsin ehdottomasti. (Ja miten niin muka, koko ajanhan tässäkin toimin erinomaisen järjestelmällisesti!) Pohdin, mikä olisi sellainen rikollisuuden
laji, josta tienaisi hyvin, mutta kiinnijäämisriski olisi pieni.
No, autojen varastaminen, tytär vastasi. Se on vähän huono,
totesin, eihän mulla ole ajokorttia. Oisko jotain muuta? Oot hullu,
tytär sanoi. En ole, kunhan tässä eläydyn erilaisiin
tilanteisiin. Eläydytkö vankilaan saakka? Olisihan se kokemus
sekin, aloin miettiä.
Nyt
sininen harmaa vaaleanpunainen turkoosi, olen näkevinäni katon
siluetin takana myös himpun verran keltaista.
Pieni
nälkä. Parempi syödä vähän ennen kuin muuttuu isoksi. Pilkon
tomaattia ja kurkkua israelilaistyyppisesti. Laitan sekaan
kikherneitä ja kastikkeeksi pestoa. Tulee hirvittävä ikävä
Israeliin, salaatissa kuuluisi ehdottomasti olla tahinia ja vähän
hummusta reunalla. Aih, kaipaan merta, Tel Avivin yökerhoja,
Palestiinan Muhammedia (se ei puhunut mulle vähään aikaan chatissa, kun sanoin että deittailen nykyään vain alle 35vee miehiä, sitten tajusin että se oli just täyttänyt 36 ja korjasin erheen). Kaipaan Jerusalemin vihreäsilmäisiä boitsuja, swarmaa ja kuutamouintia Kuolleessa meressä. Haluaisin mennä Vanhaan
kaupunkiin huivishoppailemaan, moikata bedueeni-Belalia ja opiskella kielioppia 70vee Arien kanssa. Harifa-maustekin on melkein loppu.
Olen
unohtanut klo 19 lääkkeen. Otan sen samalla kun klo 21 lääkkeet.
Otan tuplat, niin kuin siksak-vaiheessa kuuluu. Saan ehkä paremmin
nukuttua, neljän tunnin yöunet ei hyvä. Vien oranssit
vauhtilääkkeet piiloon, etten vahingossa nappaa niitä aamulla,
niitä syödään silloin kun on liian hidasta, ei missään
tapauksessa silloin kun on nopeaa.
Elokuvan
nainen halvaantuu epäonnistuneen leikkauksen tuloksena. En tykkää,
miksi piti epäonnea kirjoittaa? Mies tuo naisen pyörätuolissa
kotiin. Lupaa, et enää ikinä vie minua sairaalaan, nainen vaatii.
Jostain tulee paha haju. Nuuhkin ympäriinsä. Keittiön lattia. Sulatin pakastimen päivällä ja lattialle on kuivunut raikasta sulatusvettä. Suihkin mäntysuopaa ja rättiluistelen.
Somppunumerosta
soitetaan. En voi tietää, kuka se on, koska ne jättävät
puhelimia junaan ja soittavat kaverin numerosta ja vaihtavat numeroa
koko ajan. Yhden nimi on Muhis, kuinkas muutenkaan. Ryyppäsin
niitten kanssa pari viikkoa sitten, ja puheluista päätellen ne ovat
jatkaneet menoa siitä saakka joka päivä. Näin sen laihan Alepan kulmilla pari päivää sitten, kun olin menossa salille. Siinä se huojui paljain jaloin Karjala-tölkin kanssa. ”Mihin sä meet
babygirl? Millon sä tuut? Nainen, mä haluun nähä sua. Mihin sä
meet, millon sä tuut? En oo kännissä, kaks kaljaa vaan join.
Millon sä tuut? Mä oon sonni.” Vastaan puhelimeen. En saa selvää,
kuka niistä se on. Laiha soitti päivällä, tämä on joku muu. Se
puhuu suomea huonosti, joten se ei ole laihan kalju kämppiskään.
Laihalla on somppuaksentti, sellainen, että sanojen loppuvokaalit
venyvät. Kaljulla ei ole aksenttia, mutta sillä on tyhmemmät jutut
kuin laihalla. Tämä on ehkä joku niitten kaveri tai sukulainen. Se
haluaa tulla mun luokse juomaan kaljaa. Sanon että ei käy, mä en
juo. Se ihmettelee, että mitä mä muka sitten teen. Muistutan että
lainasin niille kakskybää, voit kyllä tulla maksamaan sen. Joo
huomenna, se sanoo, Partajätkä tulee ja maksaa velan, ja sitten mä
maksan sulle. Mitä sä teet, se kysyy uudestaan. Sanon että töitä,
on tässä pari kirjoitushommaa. En saa selvää, mitä muuta se
sanoo. Sitten luurista ei kuulu mitään, vaikka linja on auki. Se
varmaan pudotti kännykän tai jotain.
En
halua enää elää, elokuvan nainen sanoo.
Taivas on koboltinsininen, ei, nyt se muuttuu yhtäkkiä tummanharmaaksi.
Mitä
jos hyppäisin pyörän selkään ja surraisin töihin? Ei hyvä,
sitten en nuku ikinä. Ja miksi mennä tummanharmaaseen? Sitä paitsi mähän olin tänään jo kerran töissä. Jotain oranssia maalasin
ja jotain punaista ja keltaista ja pinkkiä. Lopetin hyvän sään
aikana (kirjaimellisesti), muuten olisi tullut sotkua. Sitten
haahuilin Arabian myymälässä ja vittuunnuin Angry Birds -mukeista.
Onneksi nyt on tullut se Pokemon Go, ehkä se tappaa paskalinnut.
Naisen
tila huononee, tietenkin. Mies pitää huolta. Mutta ei tämä tästä
iloksi muutu, vaikka leffan nimi on Rakkaus. Ei fiilaa. Valitsen toisen
Areena-leffan, koska siinä on Keira Knightley. Tämä kertoo
intialaisesta jalkapallomuijasta, joka haluaa Beckhamiksi Beckhamin
paikalle. Hetken jo pelkäsin että Keira esittää intialaista
jalkapallomuijaa. Ei sentään.
Tsekkaan
onko kukaan varannut mun feissikirppisjuttuja. No ei, mutta X on
lähettänyt kymmenen naamakuvaa ja kaksi videota. Aina niin kiva
katsoa sen jättinenää.
Keiran
blondimutsi on huolissaan kun Keiralla ei ole jäbää. Keira on
semiblondi, mutta ei se halua jäbää, se haluu pelaa.
Intialaismuijalla ei ole nappulakenkiä. Keiralla ei ole paitaa, se
pelaa adidastopissa. Tää on vaikeuksien kautta voittoon -leffa,
selvä peli. Ei tartte kattoo enempää.
Pam!
Pam! Ilotulitus idässä. Menen makuuhuoneeseen katsomaan. Oho,
Weekendin huipennusnumero. Osa tähtisyöksyistä sinkoaa kirkon
tornin viereen. Aika boring. Ei jaksa kattoo enempää.
Keitän
lisää kahvia, enemmän kahvia.
Jos
lähetän vielä 2000 kuvaa, saanko lähestymiskiellon, X kysyy.
Vastaan että lähetä enemmän. Jotain tekemistä sillekin. No nyt
se soittaa ja ehehhehhehhehhetttelee. Oota, laitan vähän lisää
volaa! Ai niin, tuuthan säki sinne Dinosaurs-joukkueeseen! Ehehhheh.
Voisit vaikka oppia kuperkeikan, ehehheheh.
Pampam
loppuu. Itätaivas on musta. Länsitaivas on tummansininen. Otavasta puuttuu yksi tähti. Kahvi on
mustaa. Alan kirjoittaa tätä.
Tunnisteet:
cheerleading,
hypomania,
Israel,
sininen,
X
torstai 16. kesäkuuta 2016
Murhaaja on rakastaja
Kultasiiven päivä
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini
(100x150cm) 2014
Nokkela kollegani Pasi tosin antoi tälle paremman nimen: Berocca tupla-amfetamiini
!!! K-18,
tuhmasana-, huume- ja väkivaltavaroitus
Nielaistaan
Diapam 5mg, Ketipinor 25mg x 2, kulautetaan kerralla litra
laittikolaa ja sen päälle puoli litraa mustaa kahvia. Saadaan
hermot kihisemään, tapposähkö päälle. Leikitään murhaajaa!
Vihataan! Paskat mitään leikitään; murhataan! Viuh viuh nyrkit –
turpaan, nenä irti ja leuka hajalle! Meitsi on ollut
mestarinyrkkeilijän opissa. Täysillä lähtee. Mitäs auoit rumaa
naamaasi. Potkitaan. Meitsi on vittu karateka, täältä tulee
edestä, sivusta ja takaa, et ehdi torjua! Otsaan ja takaraivoon,
saatana. Mitäs kyyläsit, kusipää. Rikotaan koko talo ärjyräpillä
ja räyhäpunkilla. Tapetaan vittu kaikki. Listitään ja lahdataan.
Helvetti! Mitäs vittuilit. Mitäs kerjäsit. Hytkytään, silmät
kiinni retuutetaan kroppaa, pää ja kädet viskoutuvat ympäriinsä, niska rutisee. Tässä vasta lämmitellään.
Varo vaan, olen fucking dangerous killerimuija. Baaad bitch! Olen
kovempi kuin Mossad, vahvempi kuin Kainuun prikaati! Tsekkaa mun
astalot: kiilapuu, puukko ja palettiveitsi; rätkin perseesi tunnottomaksi,
isken rintasi palkeenkielille. Voit samalla miettiä, mitä teen tällä
sahalla. Jumalauta! Kärsi! Kofeiinin yliannostus syö lääkeiden
aliannostuksen vaikutuksen, mutta eihän tänne rauhoittumaan tultu.
Täristetään, ravistetetaan; syöksytään. Hypätään katolta ja
vedetään ranteet auki. Euforinen aggressio.
Tällaisissa
tunnelmissa töissä. Mitä mahdankaan maalata? Ette ehkä usko,
mutta maalan kiltin ja iloisen oloista kivakivaa, näitä kuvissa
olevia. Moni luulee, että maalaukset heijastavat maalarin
maalaushetken tunnetiloja. Ei pidä paikkaansa. Minä maalaan aivan
rauhallisesti. En ollenkaan tappajan elkein. Täsmällisesti ja
suunnitelmallisesti. Vai olenko nautiskeleva perverssi murhaaja,
hitaasti kiduttava raiskaaja? En, mielentilani ei siirry tekoihin.
Kosketan kangasta kuin maailman paras rakastaja, tiedättehän,
sellainen, joka hivelee ihoa kevyesti, nostattaa suloisen odotuksen (ei se, joka hinkkaa hermostuneesti, koska luulee että niin kuuluu
tehdä hetken, että pääsee pesälle). Ja sitten taas riehun
holtitonta vihaa.
Kirsikkaperhosen päivä
(100x150cm) 2014
Miksi
vihaan? Ihmisen luonto on sellainen(kin). Meissä kaikissa piilee
aggressio. Ajattelen pahoja, mutta oikeasti en satuta ketään,
täällä minä riehun neljän seinän sisällä, edes maalauksia en
kurita. Voi olla, että vihaan vähän itseäni. Olen nimittäin
voinut jotensakin huonosti viime aikoina. Päivässä on muutama
energinen, ”tavallinen” tunti; luen vähän lehtiä, lähetän duunimeilin, käyn kaupassa ja laitan
ruokaa (juu juu, munakasta tai pussikeittoa), ehkä jopa tiskaan (kaksi lautasta), pesen pyykkiä (ja ruttaan kuivaustelineen viereen) tai imuroin (en sohvan alta). Vien roskat, koska kotieläimet (pikkukärpäset) yrittävät pesiytyä, mutta muuten asunnosta poistuminen on vaikeaa ja vastentahtoista. Välillä kykenen käymään salilla, pistäytymään työhuoneella, menemään deiteille (ou jee vetreät 30vee miehet) tai kahville ystävän kanssa (leivoksia ja juoruja!); nämä onneksi tuottavat hyvää mieltä. Mutta lopun aikaa
olen väsynyt tai ahdistunut. Mikään ei huvita. Väkisin vähän
syyllistän itseäni. On kyllä pari ihan realististakin syytä ahdistella, mutta ei
mitään suuren suurta.
Mutta
sitten on myös se yksi suuri. Ne, joitten on tarvis tietää,
tietävät: juhannus. Olen joskus puhunut siitä, miten
aikakokemukseni muuttuu välillä lineaarisesta spiraalimaiseksi.
Menneet vuodet ovat spiraalissa pienempiä kuin lähivuodet, mutta
silti samassa kohden spiraalia olevat asiat tunkevat läpi,
lähemmäksi kuin se linjan eilinen tai huominen päivä. Vaikka
kesäkuu on minusta vuoden kaunein kuukausi, kesäkuun alku on ikään
kuin lähtölaskentä siihen kauheaan, en ole pystynyt välttämään
tätä tunnetta yhtenäkään vuonna, vaikka siitä juhannuksesta on
jo kauan aikaa.
Sitruunaperhosen päivä
(100x150cm) 2016
Muutun
raskasmieliseksi, tunnen vanhan, salpaavan kauhun. Siksi tarvitsen Diapamia ja Ketipinoria, ne lievittävät vähän. Menen
peiton alle. Täytyy maata selällä aivan paikallaan, yrittää
avata jännittyneet kädet nyrkistä. Kroppaan sattuu, ei saa
liikahtaa ollenkaan. Avoimesta ikkunasta kuuluu meteliä. Se vasta
sattuukin. Nousen sulkemaan ikkunan. Palaan piilopaikkaani, yritän hengittää. Jos hyvin
käy, nukahdan, ja päivä nytkähtää muutaman tunnin eteenpäin. Kun herään, harkitsen kirjan lukemista, mutta kirjaimet saattavat tunkeutua
silmiini, en voi. Harkitsen elokuvan katsomista, mutta äänet ja
värit saattavat puristaa, en voi.
Viha
nostaa minut ylös uhkaavasta masennuksesta, siksi se on hyvä. Sen
kautta voin siirtyä parempiin tunteisiin, rakkauteenkin, sillä
oikeastihan minä rakastan näitä maalauksia. Minä rakastan tätä
työhuonetta ja rakastan kesää, kultapilviä ja valoöitä,
rakastan elämäni ihmisiä, sillä olen vihdoin oppinut rajaamaan
ympäriltäni ne pahaa tekevät tyypit. Rakastan niin monia asioita,
mutta masennuksen turruttama ei jaksa tuntea yhtään mitään – ei
hyviä eikä pahoja tunteita. Masentunut on irallinen, tyhjyyten
koteloitunut. Masentunut kokee kovaa kipua, usein myös piinaavaa
ahdistusta ja loputonta kauhua. Mikään ei liikahda, sillä aika on
pysähtynyt. Raivokiehunta on siis hyvä alku normaaliin, se auttaa
rakkautta nousemaan. Kuulostaako kummalta? Minusta ei.
No
pikkuisen juttua tämän postauksen töistä. Tein kaksi ensimmäistä
valmiiksi jo pari vuotta sitten, ne vilahtavat vähän joissain
työhuonekuvissa, mutta halusin viimeistellä koko sarjan ennen kuin
varsinaisesti julkaisen. Ongelmalapsi oli tuo vihreä, sen sain nyt
raivopuuskassa valmiiksi. Ei mitään isoja juttuja. Tarkkoja
sekoituksia vihreän ja punaisen eri sävyjä, vähän terästystä
sinne tänne, ei sen kummempi resepti. Nyt se pärjää ilman äitiä.
Vaikka vaikutin Medeialta, olin oikeasti viaton Batsheva ja Jumalanäiti, pyhä
Maaria.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Entten tentten, valmis – kesken, teelika mentten...
En
tiijä nimmee, pittää myöhemmin kahttoo, sittepähän näkköö
(180x200cm) 2010-2016
Taas
kerran. Onko se valmis?
Minä
en tiedä. Miten se olikaan, mistä sen tietää? Olen nimittäin
kirjoittanut tästä joskus, sillä hyvin usein ihmiset kysyvät,
mistä mistä minä tiedän, että maalaus on valmis. Jos vanha
viisaus tulisi apuun. No ei, löydän vain tekstin, jossa mietitään,
mistä tietää että maalaus ei ole valmis.
No
mutta ainahan minä olen osannut niille kysyjille vastata. Mitä
oikein olen sanonut? Olisinko sellaisen sanan kuin harmonia? Olen
sanonut että istun ja katson. Tuijotan ankarasti ja jos silmäni ei
tartu mihinkään häiritsevään, maalaus saattaa olla valmis. Istun
ja katson vaikka kuinka kauan. Olen sanonut, että toisina päivinä
en tee muuta kuin istun ja katson, se riittää työksi. Saatan vielä
laittaa syrjään, antaa olla aikansa, ja katsoa sitten uudelleen.
Mutta silti, mistä minä tiedän? Osaanko määritellä?
Joskus
värit ovat upeat, mutta sommittelu mättää: jokin kohta ”painaa”
liikaa. Eikö tätäkään pysty selvin sanoin selittämään?
Maalaus näyttää keikahtavan toiselle kyljelleen tai yksittäinen
kohta imee kaiken energian, koska siltä puuttuu vastavoima. Silloin
on pakko tehdä se kuuluisa kill you darlings. Voi
yrittää säilyttää värit samoina, mutta niiden painopistettä on
muutettava eli jotain täytyy peittää ja maalata uudellen. Siis
harmoninen sommittelu olla pitää.
Mitä
se harmonia sitten ihan tarkalleen on? Minä tykkään
sanakirjamääritelmistä, joten laitetaan tähän sellainen. Näin
sanoo Suomen kielen perussanakirja
Harmonia
1. sopusointu, sopusuhtaisuus, tasapainoinen tila,
yhteensopivuus. Värien h. maalauksessa. Pyrkiä tunne-elämän
h:an. 2. mus. Sävelten keksinäinen sopeutuvuus: sointu.
Mutta
eihän taide ole pelkkää tasapainoa! Eikö loputon tasapaino ole
pitkäpiimäistä? Siitä tulee rutiinia, yllätyksettömyyttä.
Joogaguru saattaisi olla toista mieltä, mutta tuskin sekään pystyy
koko ajan tasapainossa kellumaan, vaikka harmoniaa tavoitteleekin.
Nyt menee vähän kliseiseksi ja itsestäänselväksi, mutta toteanpa
kuitenkin, että jokaisen elämässä on ”virheitä” ja
disharmoniaa, ei ole tasainen elon polku. Näinpä taide, jossa on
säröä ja riitasointua, saattaa koskettaa enemmän kuin se
pumpulipilvi – tämä pätee ihan yhtä lailla abstraktioon kuin
esitttäväänkin taiteeseen.
Tulee
mieleen toinen, monen mielestä ehkä pinnallisempi, maailma, jossa
disharmonian sääntöä jatkuvasti hyödynnetään: muoti. Beige
jakkupuku on harmoninen, mutta kun siihen lisätään
oranssikuvioinen huivi, saadaan vähän ”twistiä”. Ja
laitetaanpa vielä lenkkarit jalkaan. Tähän tapaan. Muotikuvissa
näkee välillä mitä mielikuvituksellisempia yhdistelmiä hapsua
kukkaa rönsyä ruutua, pantteria seepraa salmiakkia, verkkoa raitaa
hämähäkkiä, pilkkua palloa papukaijaa (no ehkei ihan kaikkia
sentään kerralla). Kengät ovat niin överit, ettei sellaisilla
kukaan kävele, tukka tupeeratataan taivaisiin, kulmat meikataan
lakupötköiksi ja iltapuvun päälle puetaan urheilutakki.
Arkielämässä harva esiintyy editorial-mallina, mutta luepas mikä
tahansa ”minun vaatekaappini” -juttu, niin klassisimmankin
vaatekaapin omistaja sanoo, että asussa pitää olla jokin ”juju”.
Juju voi olla iso koru, viistoon leikattu helma tai höpsö
käsilaukku. Pikkuisen persoonallisuutta, mutta ei mitään rajua,
koska tyylikästä olla pitää. Maalauksessa vastaava juju voi olla
pari vihreää pistettä punaisella. Ei oteta turhia riskejä
harmonian rikkomiseksi. Muotibloggarit taas haluavat olla
”ajankohtaisia”, he seuraavat muodin aallonharjaa ja poimivat
asuihinsa uusimmat virtaukset – mikä tuottaa someen loputtomasti
lähes samanlaisia kuvia, kun se twistijuttukin kopioidaan muilta.
Mutta sitten on sellaisia persoonallisuuksia, jotka luovat omat
kekseliäät wow-kokonaisuutensa, joitten tyyliä ei voi määritellä
sääntöjen, jujujen tai trendien kautta – eikä oikein
jäljitelläkään, koska toisen karismaa ei omia.
Karismaattinen
maalaus? Joo se olisi hyvä. LOL, klikkasin juuri auki Fb-linkin,
jonka aiemmin aamulla ohitin hajamielisesti. Pauliina
Laitinen-Littorin määrittelee Taloustaito-lehden artikkelissa:
Näin
erotat lahjakkuudet massasta
- Oma tuore tyyli, ei kopioitu.
- Työssä ei näy kuka on opettaja, mistä taiteilija on valmistunut tai kenen tuotantoa hän ihailee.
- Työ on valmis, ei mitään liian vähän tai liikaa.
- Taitava sommittelun, värien ja viivan käyttö yhdistettynä aiheeseen sekä tuoreeseen toteutusideaan.
- Työssä on karismaa ja se on röyhkeän itsenäinen sekä itsevarma.
PLL
kirjoittaa, kuten yleensäkin, taiteesta sijoituskohteena, että
tällaisia teoksia kannattaa ostaa. Innostuin lainaaman listan, koska
siellä on tuo kirjoittamassani esiin noussut karisma-sana ja sen
kaverina vielä röyhkeys; hyvä Pauliina! Muutkaan pointit eivät
ole pöllömpiä, mutta ainainen ”tuoreuden” vaatimus minua
ärsyttää. Eihän taideteos ole mikään sikanautapaketti! Ja otapa
mikä tahansa nykytaidetekele tarkasteluun, niin aivan varmasti siitä
tulee mieleen jonkun toisen joskus aikaisemmin tekemä teos. Joskus
näkee tökeröitä kopioita, kyllä, mutta näkee myös sellaista,
että tekijä työskentelee jatkumossa ihailemansa taiteilijan
kanssa, vaikutus näkyy, mutta tulos on silti ehdottomasti tekijänsä
näköinen. Mainitsen Tapani Hyypiän, jonka maalauksia katsoessa
Mark Rothko tulee aina kuikuilemaan olan takaa. Mutta Tapani on aivan
helvetin hyvä maalari!
Tavoittelen
usein energiaa, sähäkkyyttä, joskus rajuuttakin. Silloin ei voi
olla ihan harmoninen, ellei sitten vähän venytä harmonian
käsitettä. Dynaaminen on hyvä, että katse kiertää ja pomppii ja
valkoinen seinä maalauksen ympärillä tuntuu sekin muuttuvan
väriksi, ehkä katsoja itsekin muuttuu väriksi. Maniassa
maalauksesta voi tulla melkein pelottava dissonanssipeikko, sekin on
joskus hyvä. On monipuolisuutta, jos pystyy tekemään töitä
laajalla skaalalla, joskus hauraita ja hiljaisia, joskus puheliaita
pulputtajia, kikattajia ja sirkuspellejä, toisinaan pyörremyrskyjä,
raivottaria ja hurjimuksia.
Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.
Kuvan maalauksen alkuvaiheen näet täällä. Oho, olen aloittanut työn vuonna 2010! Onpas siinä ongelmalapsi. En vielä tiedä, olenko onnistunut vai mokannut.
Tunnisteet:
harmonia,
katse,
Mark Rothko,
muoti,
Pauliina Laitinen-Littorin,
punainen,
sininen,
sommittelu,
Tapani Hyypiä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
