Mannerlaatat

 Tambora (150x100cm) 2015

On tapahtunut massiivinen invaasio! Punainen tulla jylläsi, sinne menivät, ahnaaseen nieluun, muut värit. Ukko-Noa meni saunaan ja ja koko arkki hukkui! Apua, nyt viimeistään ymmärrätte että minua pelottaa mennä töihin.

Novarupta (150x100cm) 2015

Mannerlaatat törmäilevät, ja tuliväri kihiseee. Jyrähtelee, rätisee, kipunoi. Järistys riuhtoo kiilapuita ja riepottaa kankaita, kohta jo pohjat repeävät. Punainen hyökyy hyökymistään, paksu massa pulputtaa joka puolella. En enää ymmärrä mitä tapahtuu, sillä olen muuttunut pikkupikku maatuskaksi; menen gessopurkin taakse piiloon. 

Etna (150x100cm) 2015

Seuraavana päivänä punainen leikkii leppoisaa. "Enhän minä mitään, höpön höpö", sanoo, kun syytän diktaattoriksi. "Yhteiseksi parhaaksi! Itse olit maalannut huonosti; ja aina olet ylireagoimassa. Joo joo, olen ehkä tulivuori, mutta ihan säyseä sellainen."

Huhtikuun lumi

Huhtikuun lumi 1 (125x160cm) 2015

Huhtikuun lumi 3 (125x160cm) 2015

Näytin aiemmin maalauksen, joka on näitten kolmoissisko. Maalasin nämä periaatteessa triptyykinä, siis niin että kolme pohjaa oli vierekkäin lattialla reuna reunassa kiinni. Sain työskennellä niin kuin eniten tykkään - häärätä isolla alueella. Loppuvaiheessa kuitenkin varmistin, että eivät ole siamilaisia kolmosia, pakotettu kiinni toisiinsa.

Hyllylläni on seisonut monta vuotta useita purkkeja koristehiekkaa. "Nyt noita!" ajattelin. Ajatukseni oli tehdä maalauksia, jotka perustuisivat ennen muuta pintastruktuuriin. Päätin olla käyttämättä "väri-värejä". Keräsin kaikki kaikki valkoiset maalisävyt. Koristehiekkapurkeista valitsin mattavalkoista ja lasimaista valkoista sekä mustaa. Vaalean- ja tummanharmaata sain mikropalloista. Lisäksi kelpuutin hopeavärin ja kultapigmentin. Ja ennen muuta tarvitsin litrakaupalla sideaineita. 

Näitä oli kiva, jopa kepeä tehdä. Vähän kuin hiekkalinnaa rantaviivaan, rahisevaa ja solisevaa. Ei "väärinmaalaamista" eikä kuumeista suherrusta väärän päälle. Heittelyä, lotraamista, käsin kauhomista, sirottelua ja tökkimistä.

Kuten sanoin, en käyttänyt lainkaan värillisiä värejä. Maalauksiin on kuitenkin ilmestynyt vihreää sävyä. Se on syntynyt kultajauheen ja nesteen kohtaamisesta. Jos nyt jotain kemiasta ymmärrän, tätä kutsutaan hapettumisreaktioksi. Aika hieno sävy!

Sitten vähän pikkukuvia.

Magna-Maaria

Luulevat olevansa puutarhatonttuja

Olin tänään päänä, suu neljäntenä jalkana. Valokuvasin ja listasin duuneja, puhuin englantia videohaastattelussa, söin lounaan Kipsarissa, hain kultaa, hopeaa, valkoista ja helmiäisipinkkiä Kynä & Paperista, Royal-suklaata M-kaupasta ja kahvia design-kaupasta, joka on lisäksi yhtä aikaa posti ja euron pahvikahvipaikka – ja maalasin. Tämä kaikki kompaktisti Arabia-keskuksessa. Iltapäivällä menin yliopistolle kuuntelemaan Rami Saaren luentoa aiheesta runouden kääntäminen ja siinä tarvittava (mm.) lingvistinen tietotaito. Rami palautti heprean viimeiset tehtävät, sain 96 ja 94/100. Oon hyvä. Luennon jälkeen menin Unisportiin zumbaan ja zumban jälkeen saunaan. Sitten kävin kaupassa ostamassa sitruunavissyä, tonnikalaa, rahkaa, pakasteherneitä, maitoa, jugurttia ja banaaneja, ja naudan 17% jauhelihaa -30%. Joo, en ostanut tuoreita vihanneksia, vaikka terveellisesti täytyy, mutta niitä ei kannata ostaa Alepasta, ostin eilen Lidlistä. ”Moi. Terve. Pakasteelle pientä pussia? Joo, kiitos. Neljätoista yhdeksänkymmentä. Kuittia? Emmätartte, kiitos. Mooi. Moi.”

Kahdentoista ällän avioliitto

Kuusplussa

Tiedättehän, kun naistenlehdessä julkkikset antavat päivälleen kouluarvosanan. Päiväni oli tosi kiva, sain jutella taiteesta ja oppia kielitieteestä, tempoa reggaetonia ja fiilistellä discoa. Ajattelin antaa 9+. Olisin antanut enemmänkin, mutta nukuin yön vähän huonosti – heräsin jostain syystä himmailemaan yhden aikoihin, mitä siinä voi tehdä, kun ei nukuta, vaikka väsyttää – ja aika ajoin päivän mittaan unihiekka kutitti silmiä. Toinen miinus oli, että aamulla kriiseilin, koska verbit olivat hukassa. Siis luulin kadottaneeni nivaskan huolella väkertämiäni sanalappuja. Olin kasannut verbit omaan nippuunsa, koska niitä täytyy harjoitella ihan erikseen, taivutella persoonissa, maskuliinissa ja feminiinissä, sekä aikamuodoissa, joita hepreassa on kolme: preesens, imperfekti ja futuuri. Kriiseiltyäni huomasin, että olin sittenkin sekoittanut verbit substantiivien ja adjektiivien – ja mitä näitä nyt on adverbejä ja kaikkia – sekaan. Eksyinköhän jotenkin jostain aiheesta, sori, mikä oli aihe?

Se päivän kouluarvosana. Ilta pilasi. My ass. Sanonko 7. Ei, 6+. Eteisen lattialla odotti inhottava kirje ”erityisasiantuntijalta.” Uudestaan my ass. ”Taiteen edistämiskeskus on käsitellyt hakemuksenne vuodelle 2015 --- eikä ole voinut myöntää hakemaanne apurahaa. --- Päätös perustuu Eräistä kuvataiteen tekijöille suoritettavista apurahoista annetuun lakiin (115/1997) ja siihen sovelletaan valtionavustuslakia (688/2001), ei kuitenkaan lain 34 §:ää ---” My ass vielä kerran. En tosin tiedä, miksi mun peba on negatiivinen ilmaus! Mulla on hyvä peba. Kuka tietää? Ehkä siksi, että se on lyhennys ilmauksesta ”Kiss my ass” ja juuri siitä on kyse, että Taiteen edistämiskeskus ei halua pussailla pebaani, kerta en nyt vaan kuulu pussailtavien joukkoon tälläkään penteleen kerralla.

Lubenter approbatur -työkalut

Paska taiteilija?

Turhauttavaa, suivaannuttavaa. Ymmärrän niitä, jotka luovuttavat. Eräs ystäväni on tapetoinut työhuoneen vessan ei-kirjeillä, niitä tosiaan riitti ainakin melkein lattiasta kattoon. Ei ein ein ein ein ja ein jälkeen hän lakkasi hakemasta. Nykyään (toivottavasti vain toistaiseksi) hän ei enää edes maalaa. Paitsi jos on varmat massit tulossa, muotokuva tai muu tilaustyö. Mihin jäivät ne hienot, kummalliset, hätkähdyttävät ja raadollisenkin koskettavat teokset, joita hän ennen synnytti? Näinkö rahan ja tunnustuksen puute lannistaa lahjakkaimmankin?

Kaikki eivät osaa maalata muotokuvia, en minäkään. Osaisin ehkä piirtää, mutta minulle kävi aikanaan niin, että kun piti maalata mallin naama väreillä, kuva lähti hajoilemaan, väri vei, enkä pystynyt pitäytymään yksityiskohdissa. Sama tapahtui maisemassa, joka lähti pelkistymään värikentiksi. Mutta minusta olisi hirmu surullista maalata vain sitä, mitä joku pyytää. En ole taiteilija ollakseni yrittäjä tai asiakaspalvelija. Mutta kyllä sitä massia jostain pitäisi saada, kun tili hupenee, huoli kasvaa. Onneksi välillä kohtaan ihmisiä, jotka haluavat ostaa maalauksiani, isojakin, ja silloin huoli väistyy muutamaksi kuukaudeksi.

Mmm. Apurahan saamattomuus tarkoittaa, että et saa apurahaa. Mutta siihen voi myös tulkita merkityksen ”olet paska taiteilija eikä sinua siksi kannata tukea, muut ovat sinua parempia, niillä on paremmat CV:t ja ja sisällöt ja työsuunnitelmat.” Kertokaa, mikä on abstraktin taiteen sisältö! Maalaan maalauksia, mitä siihen täytyy runoilla? Jokaisen ei-kirjeen jälkeen on palauduttava paskuus-ajatuksesta. Ja oltava lannistumatta. En ole paska. Olen hyvä. Olen minä. Olen tärkeä. Ja sinä olet sinä, tärkeä. Ihan sama mitä kukavaanmuka sanoo. 

Ruotsalainen kirahvi arvelee olevansa Arizonassa

Ja nyt pääsemme varsinaisesti otsikon aiheeseen. Mikä on tarina sen takana? Se menee näin: Silloin kauan sitten, kun olin viisas tai ainakin viisasteleva abiturientti, kävi niin, että ruotsin yo-kokeen kuuntelu meni ”huonosti”. Päättelin, että saan ruotsista ”vain” magnan. Pettymys oli suuri ja karvas. Ansaitsin häväistyksen. Niinpä kirjoitin huoneeni oveen suurin kirjaimin ”Här bor Magna-Maaria”. Muistaakseni siinä oli vielä ruskealle voimapaperille kirjoitettu sättimisjulistus, jonka saattaisin jopa löytää silloisen päiväkirjani välistä, mutta ei toinna. Kyllä voi nuori nainen olla tyhmä.

Mikä sä luulet olevas?

Kaikista ällistäni on varmaan ollut minulle lopulta enemmän harmia kuin iloa. (No, väkisin tietty hyvä opintomenestys korreloi sen kanssa, että osaa opiskella, mikä on monessa tarpeellinen valmius, ja onhan sellainen yleissivistyskin olemassa, mitä lukion oppisisällöt kyllä kartuttavat.) Yliopistoon mentiin pääsykokeella. Samoin taidekouluun. Kapakkaravintola Majakan kesäduunin sai se, jolla oli keskinkertaiset peruskoulupaperit, yhtä vähän työkokemusta. Ajattelivat varmaan että näinköhän tuollainen älläneiti osaa edes pöytiä pyyhkiä. Tiedä sitten, kävikö sen isi siellä istumassa enemmän kuin meidän isi. 

Kenkä, joka luulee olevansa jänis

Lähipiirissäni oli pitkään tyyppi, jolla oli tapana kysyä: ”Mikä sä oikeen luulet olevas?” Kysymys saattoi tulla ihan missä tahansa tilanteessa liittymättä siihen, mitä olin tehnyt tai sanonut, ja joka kerta se hämmensi minut täysin. Vastasin, että ihminen. Ihan kuten sinäkin. Kuvittelin, että olisin jollain nätillä puheella saanut hänet ymmärtämään. Mutta ei se niin mene. Ei hän halunnut ymmärtää, hän halusi lytätä. Tyyppi oli saanut asenteen äidinmaidossa, ja hänet oli kasvatettu ylistämisen ja alistamisen vuorometodilla. Vaikken äitiä monta kertaa tavannut, muistan useaan keskusteluun ujuttautuneen pistävän:”Mikä sekin luulee olevansa?” Mitä tuollainen kysymys pitää sisällään?Se iskee kasvoille mitätöintinä ja halveksuntana. Mutta luulen, että kysymyksen ydin onkin pelkoa, alemmuudentoa sekä kateutta. 40-vuotiaan toki soisi irtautuneen myrkyttäjä-äidistä ja hoksanneen asenteensa haitallisuuden. Toivottavasti viideskymmenes on tuonut vähän viisautta. Meillä kaikilla olisi niin paljon mukavampaa, jos jokainen osaisi arvostaa itseään ja muita.

Ja nyt kuulkaas näitten ankarien pohdintojen jälkeen chillaan paskaks. (Olen niin odottanut että saisin käyttää tätä teinisanontaa!) Ilmauksen merkitys on 'chillata niin, että on paskana chillaamisesta'. 

Kevät toi vaaleaa

Huhtikuun lumi 2 (125x160cm) 2015

Kuten olette huomanneet, en ole vähään aikaan tehnyt töitä. Olen opiskellut, totta, mutta olen myös pelännyt ja vitkastellut. Olisin hyvinkin pelännyt ja vitkastellut viikon pari lisää, mutta tiistaina satuin Töölössä liikkuessani kulkemaan roskalavan ohi. Lavalla oli ehjät keittiötikkaat. Sellaisia tarvitsee töissä. Nappaanpa mukaan ratikkaan, ajattelin. Nappaaminen oli hitusen hankalaa, tuntui, että olisin kaivannut muutaman lisäsentin yltääkseni tikkaisiin. Onnistuin kuitenkin kiipeämään ja reunalla roikkuen saamaan otteen tikkaista, ja läksin uuden kaverini kanssa kasin pysäkille. Ratikassa sitten olin jo painamassa stoppia kotipysäkin kohdalla. Vähän vastustelin ajatusta, että olisi paljon fiksumpaa ajaa päättärille ja vielä tikkaat työhuoneelle. Jotain mörköjähän siellä töissä voi olla, ja mitä jos menee töihin, pitääkö silloin myös tehdä töitä? Selvä. Ajan päättärille. Selvä. Pitää tehdä töitä, edes vähän. Vaikka tunti.

Tein töitä aika monta tuntia. Niin myös seuraavana päivänä ja sitä sitä ja sitä seuraavana. Tällä vaalealla on kaksi kaveria ja sitten on ihan toisenlainen, punaistakin punaisempi sarja. 

Hullua hullumpi

Tämä ei ole maalaus, vaan sanapinkka.

Uutteruuteni kääntyy välillä mielipuolisuuden suuntaan. Aika katoaa, olen töissä aamun puolelle ja koska olen koko ajan pirteä, päättelen että nukkuminen on turhaa. Näin kävi viimeksti tammikuussa. Hurahuhhahhei eikä nähty näillä mailla ole meikäläisen vauhtia hurjempaa! Englanniksihan on sellainen sanonta kuin ”paint the town red”, jonka Rabbi Googel (näin israelilaiset lausuvat Googlen ja sanaa bluetooth ne eivät osaa sanoa ollenkaan) suomentaa ”hurvitella”. Minä hurvittelen punaisella ja sen kavereilla, ja kyllä sillä maalimäärällä pienen kaupungin kyllästäisi.

Hulluudesta pudottuani muutuin zombiksi, joka nukkui 15 tuntia kerrallaan. Sitä sitten pari viikkoa ja heräsin urpona, joka ihmetteli, mitä oikein oli tapahtunut. Asunnossa vallitsi kenkämylläkkä.

Koska pää kuumeni niin kovasti, on ollut pakko jäähdytellä vähän pidempään. Maalaaminen on vaarallista. Puolihulluna olen sitten opiskellut hepreaa. Vastaisinko tänään kysymykseen : ”Miksi opiskelet hepreaa”? En tiedä, voiko siihen vastata. Ehkä sekin tosiaan liittyy hulluuteen. Opiskeluhulluus on erilaista kuin maalaushulluus. Hullumaalarin ei tarvitse olla järjissään – päin vastoin järjettömyys maalaa monesti paremmin kuin järki. Mutta opiskelijahullulla täytyy olla terävä pää ja sen pään sisällä erikoisjärkevä järjestelmä – jos haluaa oppia kunnolla. Minulla on mm. lappujärjestelmä, biisilista ja monologitekniikka. On hepreankielinen päiväkirjasysteemi ja juutainen hyötyflirttailu Skypessä. En vastannut siihen kysymykseen. Katsokaa Sukkahousu-uskonto. Ehkä se ei olekaan fiktiivinen elokuva.

Värikylpyjä A_C Galleriassa

Näyttely Fade in! Fade Out! aukesi torstaina. 

Näyttely on auki 21.3.2015 asti, aukioloajat ma-pe 10-17, la-su 12-16. Galleria A_C, Merikatu 3. Tervetuloa nauttimaan ja saamaan energiaa!

Tässä kuvakooste avajaisillalta. Suurin osa kuvista on omasta kamerastani ja kuvaajana on ollut Martta Oikarinen tai minä itse, satunnaisesti joku muu. Osan kuvista sain käyttööni kuraattori Canal Cheong Jagerroossilta. Kiitos kaikille.

Keltaisessa. Vasemmalla veljeni Antti Korhonen, oikealla heprean opettajani, israelilainen runoilija, kääntäjä, kielitieteilijä ja kirjallisuuskriitikko Rami Saari. Melkein vaarallista tulla näyttelyyni tuollaisessa paidassa, mitä jos katoaa maalauksen ja jää sinne ikiajoiksi!? Maalaukseni Voima, 2015 (180x200cm).

Oksan takana (osa Erkki Kannoston veistoksesta). Ramin selän takana Maaria Märkälän vihreää.

Markuskin surffaa suoraan väriin.

Oho, oli aika monta, vaihdetaan värejä:

Martta ja Mailis. Maalaukseni Rento (180x200cm) 2014

Ystäväni Tirppa tuli anoppinsa Liisan kanssa.

 Leenalla oli oli paljettivillis

Erkki Kannoston veistos Maljakko 2


16vee kummien kanssa


Illan sankarit. Kuraattori Canal Cheong Jagerroos, Maaria Märkälä, kuraattori Sari Tenni, minämaaria ja Topi Ruotsalainen. Kuvanveistäjä Erkki Kannosto oli ehtinyt livahtaa.

...ja tässä on meidän jalat

A_C:n galleristi Jarmo Haapalainen ja kollegansa Marjukka Uusitalo. Maalaukseni Sarastus A (2009)

Canalin ja kaiman takana Maarian työ Syyspäivä puistossa


Kollega Kirsti Tuokko. Jos me ei puhuta maalauksista, me puhutaan vaatteista. Ihan harmi, ettei Kirstin trendikkäät lahkeet näy kuvassa.


Topi Ruotsalainen ja maalauksensa Going down (osa)

Hattuherra esittäytyi keskustelussa salaperäisesti mentorikseni. Sitäkin - setäni Timo Korhonen. Maalaus Topi Ruotsalainen.

Henri Hagman ajatuksissaan varsin kiintoisassa väri-valo-tilassa

 Janne Kaitalan teoksia tulee gallerian seuraavaan näyttelyyn. Janne on yksi työhuonanaapureistani Arabiassa.

Toinen työhuonenaapuri Köysti Pärkinen. Ootko sä Kyösti vihanen vai oisko uncool näyttää siltä ettei ole vihanen, vanha bommaajajäbä, jäbä?

Janne, Canal ja graafikko Beata Joutsen perheensä kanssa.

 Ihanaa oli! Jatkoille Sea Horseen. Silakat tai Marskin kuha!