Mikä minun nimeni on?

Nimeämätön (100x150cm) 2012 

Sain tänään valmiiksi tämän hyökyvyöryroiskeloiskepurkaus-maalauksen. Mutta en millään keksi sille nimeä! Nyt eivät käy ne sulosointu-sinirunot, joita olen keräillyt, sillä vaikka työ on suurimmalta osaltaan sininen, se on luonteeltaan varsin riehakas. Leuhkin sen verran, että tämä on mielestäni tosi hyvä maalaus, ihana, hurja, aivan orgastinen!

Työ kävi läpi seitsemän-kahdeksan vaihetta. Aina lisättyäni yhden elementin ihmettelin, miten kummassa saisin työstä toimivan kokonaisuuden. Joskus maalatessa on mielessä viitteellinen valmis kuva, jota kohti suunnistaa. Tämän kanssa ei ollut. Täytyi suunnistaa tuntemattomaan. Tuntemattomaan hapuillessa helposti hermostuu, ei kestä epävarmuutta eikä päivä- jopa viikkokausien odottelua. Ärsyttää. Siinäpä sitten voi pikapäissään pilata hyvän alun. Tällä kertaa en pilannut mitään. Alue alueelta, kerros kerrokselta työ eteni (mielestäni) säilyttäen spontaaniuden ja ilmavuuden tunnun. Toiseksi viimeinen silaus oli hakea oikea oranssin sävy, ja viimeinen oli se, että lisäsin alaosan hopeamaalin päälle ohuen turkoosikerroksen.

Mutta se nimi. Tiedätkö sinä, kuka tämä on?

EDIT 7.11.2012
Maalaus lähti näyttelyyn Gumbostrandin uuteen galleriaan. Sai sitten nimen Wa-wau.

Meriruno

Meriruno (100x150cm)

Oranssia, aah!

En mahtanut mitään sille, että salamat alkoivat sinkoilla. Säikähtäneet sini-parat käänsivät kasvonsa seinään päin. Kangasrulla levähti keskilattialle, mitta näytti neljää metriä ja sakset leikkasivat.

Tätä yltiöpäisyyttä ja suuruudenhulluutta taas. Päätin jo aiemmin, että sinisten jälkeen teen sarjan nelimetrisiä kankaita, jotka kuuluu ripustaa katosta lattiaan. Hulluutta tässä on mm. se, ettei minulla ole aavistustakaan seuraavasta näyttelypaikasta eikä kaikissa gallerioissa suinkaan ole neljän metrin kattokorkeutta. Työhuoneenikin korkeus on vain 2,25 m, joten joudun niittaamaan kankaan vaakatasoon ja kääntelemään päätä nähdäkseni työn pystysuorana. Kankaan leveys on 180cm, joten maalaus on muodoltaan aika pitkulainen. On haastavaa pitää jännite yllä ylhäältä alas, silmällä on aika pitkä matka kuljettavanaan. Nyt, kahden maalausrupeaman jälkeen, kankaan yläreuna näyttää hyvältä, mutta kokonaisuus on ihan hahmoton vielä. Niinpä en näytä koko kuvaa vielä, muutaman kohdan vain.

Sinisen ystäville: sarja jatkuu kyllä. Tämä nyt änkesi tähän väliin. Vaikka hurja heittäytyminen on maalaamisessa hienoa, tulee taas aika sysätä hulluus syrjään ja ottaa itsekuri tilalle.

Siinto vaaran tuulisen

Siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu (100x100cm)

Tuoksut vanamon ja varjot veen (100x100cm)

Työ on ollut harvinaisen hankalaa viime päivät. En meinaa tulla toimeen sinisen kanssa. Olen tottunut maalaamaan paljon punaista, oranssia, keltaista. Sinistä on yleensä ollut vain ripaus, pieni viileä vire kiihkon keskellä.

Nyt olen rajannut värit siniskaalaan, vähän turkoosia ja violettia saa olla, mutta ei muuta. Täytyy hakea, kokeilla, puurtaa, aina vaan yrittää. Nämä maalaukset ovat syntyneet hyvin hitaasti pienenpienillä vivahteilla rakentaen. Tuntuu, että sinisen luonto on verkkainen ja meditatiivinen. Minä kun tahtoisin räjähdyksiä tai leimahduksia nyt ainakin, säpinää! Mutta tekee hyvää astua välillä epämukavuusalueelle ja yrittää jotain, mitä ei meinaa osata. Olen tottunut temperamenttisiin teinityttöihin, nyt koetan kasvattaa näitä kilttejä ja hiljaisia pikkupoikia.

Morsiamia puetaan

Morsiamia puetaan (65x81) 2012

Olen etsinyt sinisille sopivia nimiä runokirjoista. Kirjoitan mahdollisia nimiä muistiin ja teippaan paperit työhuoneen oveen. Kun maalaus valmistuu, se saattaa ilmoittaa "minä olen tuo". Muistaako joku, kenen runosta tämän työn nimi on peräisin?

Aiheena sininen

Aloitin kukista. Mitä kaikkia niitä onkaan? Lilja, lemmikki, ruiskukka, kissankello, sinivuokko, orvokki, helmihyasintti... Marjatkin voisivat päästä mukaan: mustikka, herukka, karhunmarja, juolukka. Selasin kasvikirjaa. Kurjenmiekka, sudenmarja, kylmänkukka, hiirenvirna, akileija. Sinisen skaala kukissa ulottuu hennon vaaleansinisestä tummaan siniviolettiin. Turkooseja kukkia ei ainakaan Suomen luonnossa taida olla, ilmeisesti kukan väri olisi silloin liian lähellä lehtien vihreää, mikä hankaloittaisi hyönteisten hommia.

Ajattelin kokeilla tällä kertaa keskikokoisia pohjia. Päädyin mittoihin 65x81cm. Haen oikeat mitat kokeilemalla useaan kertaan. Rajaan työhuoneen lattialle suorakulmion esimerkiksi pitkien kiilapuiden avulla, siirtelen reunoja kunnes koko ja mittasuhteet miellyttävät silmää. Mittaan. Puran rakennelman ja teen uuden vaikkapa paperien avulla tällä kertaa. Mittaan. Kokeilen kotonakin, matolla kirjojen avulla. Seuraavana päivänä taas työhuoneella. Näin löydän vähitellen oikeat mitat, sillä pikkuhiljaa kokeilut tuottavat aina saman tuloksen, sen mikä tuntuu alkavaan työhön parhaalta.

Etsin kaikki siniset pigmentit ja purkkivärit ja sekoittelin sopivia sävyjä. Maalasin ensimmäiset kerrokset. Seuraavilla alkoi tuntua, että eivät nämä mitään kukkia ole, kun haluan pintoihin rosoa ja röpelöä. Vaan mitäs sitten? Luulen että ne ovat suviöitä, sellaisia kuin täällä etelässä, sillä pohjoisen yöt ovat valkeita ja oransseja, niitä olen ennen maalannut. Tai ehkä sitten loppukesän pohjoisöitä. Aion varastaa näille nimiä Eino Leinon runosta Nocturne.