Ilta täynnä iloa: Tuulispään avajaiset

Eräs iloitsee. Kengät Minna Parikka. Pituutta huimat 188cm!

 Mä ja mun beibe (vieläkin se on vähän pidempi!)

Sami Sarasalo pussaa kunnolla

Eräillä on pöljät ilmeet

...ja sitten heillä on vielä pöljemmät ilmeet


Kaksi Tuulispäätä: Martta 1999, maalaus 2012

kollega Mia Saharla ja runoilija Sinikka Vuola

Hela hyvällä mielellä

Liisa Haverila ja mä

mutsi ja mies juuri oikeissa väreissä


Meillä on vähän niinq samanlainen tukka ja sit meillä on tooosi hauskaa!

galleristi Hannele Nyman

Pauliina Turakka-Purhonen

kilistys!

Tuulispään tiedote

Tuulispää 1 (2011) 180x350cm

26.4.–20.5.2012

Maaria Oikarinen ● Tuulispää – maalauksia | målningar | Paintings

”Hurjimpina hetkinä sitä maalaa kuin hirmumyrsky, antautuu tuulen vietäväksi eikä edes muuta voi.
Kun myrsky laantuu, tulee tyven, aika katsoa teosta rauhassa. Sitten nousee hiljainen tuulenvire, jolloin
maalaaminen on pienieleisempää; ja kohta taas saattaa koittaa viima ja rankkasade.”

Taidemaalari Maaria Oikarisella oli pitkä kausi, jolloin maalauskankaalle rakentui yhä paksumpi
kerros väriä ja massaa. Sitä ennen akvarelli kiehtoi. Tuulispää-näyttelyn teoksissa Oikarinen on
palannut ohuempaan, mutta kerroksellisuus on säilynyt. Hän on laajentanut omaa tuttua formaattiaan,
vapauttanut maalauskankaan pingotuspuista ja pohjavärin päälle on syntynyt kuin mattoa puistellen
osittain satunnaisia viivoja, ”lentävä matto -tekniikalla”. Ravisteluvärit vuorottelevat siveltimellä tai
lastalla maalattujen kohtien ja kerrosten kanssa, ohut paksumman kanssa.

Vauhdin rinnalla värit määrittävät voimakkaasti Oikarisen teoksia. ”Värit ovat tärkeitä minulle
kaikessa, koko elämässä.” Maalausprosessissa Oikarisella on käytössään mahtava määrä purkkeja,
pigmenttejä, helmiäisiä, glitteriä ym. Kaikki eivät päädy kerralla kankaalle, mutta mahdollisuudet ovat
käden ulottuvilla, teos voi edetä halutussa rytmissä.

Valutettuihin väreihin Oikarisella on ristiriitainen suhde. Tässä sarjassa niillä on kuitenkin tarkoin
harkittu paikka ja funktio: maalauksen liike laajenee kankaan ulkopuolelle. Valumat kulkevat ristiin
rastiin moneen suuntaan kankaalla. Välillä ne yhtyvät isommiksi uomiksi tai pysähtyvät lammikoiksi.
Myös puista irrotettu kangas palvelee ideaa osaksi taustaa laajentuvasta seinävaatteesta ja liikkeestä.
Jotkut halutuista väriefekteistä saa syntymään vain pingottamattomalle kankaalle.

● Maaria Oikarinen (s. 1972) on valmistunut kuvataiteilijaksi Taidekoulu MAAsta 1998. Hän on
osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin ja Galleria Rantakasarmin näyttely on hänen seitsemäs
yksityisnäyttelynsä. Oikarinen on myös aktiivinen kirjoittaja, jolla on takanaan mm. suomen kielen
ja kirjallisuustieteen opintoja Helsingin Yliopistossa. Hän on avustanut useita lehtiä sekä kirjoittanut
taiteilijakollegoille tekstejä. Verkkopäiväkirjassa hekuma.blogspot.com hän kertoo työskentelystään
kuvin ja sanoin. Oikarinen on Taidemaalariliiton ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.

Galleria Rantakasarmissa samanaikaisesti yksityisnäyttelyt:
Milla Siim-Kaasinen – Maalauksia
Mirkka Tiirinen – Puutarha, maalauksia ja veistoksia

Lisätietoja ja kuvia | Tilläggsinformation och bilder | More information and pictures:

Hannele Nyman, galleristi, näyttelysihteeri | gallerist | Gallery Manager
Helsingin Taiteilijaseura | Konstnärsgillet i Helsingfors | Helsinki Artists’ Association
Galleria Katariina & Galleria Rantakasarmi
gsm + 358 (0)440 551 678, hannele.nyman@helsingintaiteilijaseura.fi

GALLERIA RANTAKASARMI , Suomenlinna C 1, 00190 Helsinki
www.helsingintaiteilijaseura.fi
Galleria avoinna ti–to 12–17.30, pe–su 11.30–16
Sujettu Vappuna 1.5. ja Helatorstaina 17.5.2012

Kreeta 1997

 

Heijastus (49,5 x 65)

Rauniot (Aamuhämärä)

Heijastus (Ilta-aurinko) (65 x49,5)

Keskipäivä (49,5 x 65)

Kuja (Hedelmäpuu) (65 x49,5)

Tässä sarja öljypastelleja Kreetalta, toukokuulta 1997. Olen näissä siirtymässä esittävästä abstraktioon, ja värit ovat saaneet uudenlaista voimaa. Suosikkipaikkani oli eräs kapea kuja erilaisine valotapahtumineen. Kaikki työt on siis maalattu ulkona, ja ehkä tuota toiseksi alimmaista lukuun ottamatta (jonka lähtökohtaa en muista) ne esittävät jotakin tiettyä paikkaa.

Autiotalo 1994

Mänty, kataja, pusikko 1994

 Mänty, Parkumäki (65x49,5cm)

 Suviyö, Simo (65x49,5cm)

Palava pensas, Simo (70x49.5cm)

Puut ovat aina olleet mielestäni kiintoisia tutkailtavia. Tässä muutama puuaihe kesältä 1994. Kahdessa ylimmässä työssä olen käyttänyt Cansonin värillisiä papereita (tummanharmaa ja vaaleanharmaa), jotka myöhemmin tulivat erityisen mieluisiksi. Alimpaan työhön, jonka lähtökohtana oli kataja, olen halunnut saada mukaan juhannusyön auringon palon, ehkä vähän onnistunutkin. Juuri tuossa työssä taitaa olla eniten viitteitä tulevaan tuotantooni.

Teoriaa, käytäntöä ja punainen huivi

Viimeksi oli puhe taidepuheesta. Niin nytkin, sillä on ollut intoa ja mielenkiintoa lukea taidekirjoja. Yksi lukemistani on Jukka Mäkelän näyttelyluettelo Merkki ja ele vuodelta 1999. Luettelossa on kaksi pidempää tekstiä: Altti Kuusamon essee ja Jukka Mäkelän ja Maaretta Jaukkurin Keskusteluja ateljeessa. 

Siteeraan kumpaakin, tuskin vaikea arvata, kumpaa kulloinkin.

a) "Ehkä 90-luvun töihin on vaikuttanut tietty metsä tai ei oikeastaan metsä vaan sellainen risukko. Sen harvennus ja sitten ne oksat... ensilumen aikaan ja sitten taas... ensimmäinen jää, ja mitä siellä näkyy... Siellähän näkyy kaikki, aivan kuin mikroskoopista. Ne ovat hyvin yllättäviä asioita, siksi kannattaa kävellä ja tarkkailla ympäristöä, eikä aina vaan tulla suoraan ateljeehen. Nämä ovat pankkia päässä." 

b) "maalaukset eivät ole tähdättyjä jonkin salassa pidetyn totuuden paljastumiseen (aletheia) vaan asettuvat homoiosikseen: vastaavuuksien ja yhtäaikaisen vertailun kenttään, jossa visuaalinen samanaikaisuus toteutuu kuin musiikin ikuinen preesens: muoto ja väri yhdessä jakavat maailman tässä ja nyt. Aletheiaan liittyy se, että valmis työ on mallin (idean) toteutuma. Homoiosikseen puolestaan se, että valmis työ vierastaa mallia. Kaikki tyhjentyy toiminnassa, totuudelle ei ole mitä paljastua vaan ilmiöt toteuttavat omia läsnäolevia suhteitaan, ilmiökimput vastaavat toisilleen jännittyneen tasapainon kielellä. Näin se, mikä on väliainetta, levittäytyy sisältöön, joka taas itse on pelkkää prosessoitua pintaa, levittymisen tulos, joka itsessään on sisältöä, jne."

c) "Kyllä minä voin oikein hyvin kertoa, että tässä on oksia lumessa. Ja itse asiassa siinä on. Ihmiset ymmärtävät sen yleensä oikein hyvin. He ymmärtävät myös sen kauneuden."

d) "Tarvitaan muistin ja kokemusten eräänlainen välimaasto, jonka kautta luontokokemus muuntuu esitykseksi, kulttuurimaisemaksi. Mäkelälle se on 1990-luvun alussa toistamiseen ollut kuohuviinipullon metallikehikot. Ne ovat pitäneet huolta välittymisen ilmeestä ja ihmeestä. Mäkelä puristi kehikot litteään muotoon [---] otti valokopioita, piirsi ja varioi. Freixenet-pullojen kehikot ja oksistojen yksityiskohdat kohtaavat ja risteytyvät lukuisissa luonnoskirjoissa. Lopulta ne päätyivät muuntuneina suurille kankaille."

"Suora" ateljeekeskustelu oli minusta Kuusamon "pyörittely"tekstiä kiinnostavampaa luettavaa. Ehkä kohdassa b) yritetään kääntää suomen kielelle sitä, minkä maalari maalauskielellään itsestään selvästi tietää, ja käy niin, että kun ei silkka suomi riitä, otetaan kreikan kieli ja toisto avuksi.

Kuitenkin sitaatti d) sisältää minulle aivan uutta tietoa ja on siksi kenties jännittävin yksityiskohta koko tekstimassasta (tosin Mäkelän on varmasti täytynyt kertoa korkkijuttu luonnoskirjojaan esitellen Kuusamolle, tokko tämä sitä muuten olisi hoksannut). Sitaatin a) päänsisäinen pankki on jokaiselle taiteilijalle tärkeä; ja kun sen keruutavasta tällä lailla muistutetaan, sitä taas tajuaa niitten rannoilla ja puistoissa maleksimispäivien arvon. Sitaatti c) kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin viehättävä.

Nostaisin vielä esiin yhden sitaatin, sillä Kuusamon kuvatessa Mäkelän 1980-luvun prima-maalausta teksti saavuttaa yhden kohokohtansa:

e) "aika sai uuden roolin, kahdessa merkityksessä. Toisaalta se merkitsi ensimmäisyyttä: teoksen muodot syntyivät simultaanisessa prosessissa ja aika, joka käytettiin teoksen muotoamiseen, on samalla liikkeeseen sidottu. "Ajan tulee näkyä". Ja toisaalta se merkitsi lopullisuutta: Mäkelä oli koko ajan tekemässä viimeistä maalaustaan. Kaikki on tehtävä nyt ja kerralla. Maalaus on kuin "viimeiselle retkelle lähtö". Siihen pitää latautua. "Jos sinulla on jotain sanottavaa, sano se heti." Tässä hetkessä ratkaistaan kaikki. "Tämä on juuri se maalaus."

Lainaamassani kappaleessa kirjoittaja on säilyttänyt taiteilijan äänen tekstissä. Itse hän esiintyy ikään kuin kuuntelijana ja kirjurina puhetilanteessa; tässä syy miksi tekstinpätkä on mielestäni selkeämpi ja tärkeämpi kuin moni muu pätkä pitkähkössä esseessä.

Oma ensikohtaamiseni Mäkelän teosten kanssa tapahtui Ilkka Lammin ateljeessa keväällä 2000. Selailin samaista näyttelyluetteloa, josta nyt olen kertonut, ja kysyin "tietääkö setä, että olet matkinut sitä?" Ilkkaa nauratti, totta kai hän oli matkinut, mutta ei tainnut setä vielä tietää. Hän kyllä aikoi soittaa sedälle, että saisiko tulla ateljeevierailulle. Katsopas mitä muuta olen matkinut, Ilkka innostui ja selaili valtavaa muotilehtivarantoaan: tuttu nainen, eikö totta?

Mutta ei asia toki niin yksinkertainen ollut. Luulen, että Ilkka vain sattui alun alkaen olemaan kiinnostunut samankaltaisista luonnonmuodoista kuin Mäkelä; kuten esikuvallaan hänellä oli tapana valokuvata risukkoja ja metsänpohjaa. Ja mitä muotilehtiin tuli, niistä saattoi löytää kohtalokkaan naishahmon silloin kun ei ollut mallia käytettävissä, keskiyöllä vaikka, jos silloin huvitti maalata; ja usein Ilkkaa huvitti.

Kirjoittaessani viimeistä Mäkelä-Kuusamo-sitaattia vasta tajusin: Ilkan ihan oikeasti Viimeiseksi maalaukseksi jäi se, jossa minä seison metsänreunassa, kurkottelen oksia. Maisema on pelkistynyt hiiliviivoiksi ja leveiksi siveltimenvedoiksi. Hienoiseen hämärikköön avautuu muutamia vaaleankeltaisia pilkahduksia maalauksen yläosassa. Muutoin ainoa väri maalauksessa on huivini punainen.