Ryhmäteatterin Kalasatama perustuu Tuuve Aron samannimiseen kirjaan, joka on eräänlainen autofiktiivisen romaanin ja esseistiikan/pamfletin hybridi. Käsikirjoituksen on tehnyt Salla Viikka ja esitykseksi sen on ohjannut Sini Pesonen. Näytelmää voisi kutsua elämäkerraksi tai kasvutarinaksi, kysymys omasta identiteetistä ja omasta paikasta ja erilaisista rooleista muuttuvassa maailmassa on keskiössä. Teemoina on seksuaalisuus, suhde vanhempiin, seurustelu ja ystävyys, taiteilija-ammatti ja mielenterveys. Tyylilaji on mustaa huumoria pursuava (pillerinmakuinen, kuten käsiohjelma kertoo) tragikomedia, jota paikoin ryydittää ronski liioittelu.
”Meitä on
moneen junaan, ja osa jää asemalle” kuuluu eräs puujalkasanonta. Matka koko elämän
tai lyhyempien tapahtumien ja kokemusten metaforana on kuluneenkin tuttu
kirjallisuudesta, lauluista ja nykyään esimerkiksi tosi-tv:stä. Esitys on matka ja katsomiskokemus on matka,
ja tällä kertaa aloitetaan siitä, että ollaan jumissa metroasemalla, jonka lavastaja
K Rasila on luonut näyttämölle. Kuulemme metron kuulutuksen: Kalasatama
- Fiskehamnen. Kalasataman kauppakeskus Redi on niin sokkeloinen paikka,
että sen avauduttua alkoi kiertää urbaanilegendoja henkilöistä, jotka jäivät
päiväkausiksi eksyksiin. Kalasatamassa sijaitsee myös terveys- ja
hyvinvointikeskus -niminen kolossi, jonka aulassa on palvelurobotteja. Vastaanottohuoneissa
ei ole päivänvaloa, ikkunat ovat takakäytävän suuntaan, jota kautta
henkilökunta liikkuu. Metrolta tähän
urbaaniin keskukseen päästäkseen on kuljettava Redi-labyrintin läpi, mutta on
mahdollista, että matka on tyssännyt jo aiemmin, ja olet loukussa internetin pykivässä Maisa-järjestelmässä.
Heli Hyttinen, Joanna Haartti ja Minna Suuronen
Riksu käy
joka toinen viikko Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa psykiatri
Olavi Keinolan (Santtu Karvonen) vastaanotolla. Narisevaäänisen, kyllästyneen
Keinolan keino on määrätä rutkasti psyykenlääkkeitä, ihan kaikenlaisia: antipsykootteja,
antidepressantteja, rauhoittavia lääkkeitä, unilääkkeitä ja lopulta jopa dexamfetamiinia.
Useimmat lääkkeet mainitaan
kauppanimeltään, enkä mitenkään voi olla ainoa yleisöstä, joka tunnistaa: tuota
minullekin laitettiin. (Wikipedian
mukaan noin 700 000 suomalaista käyttää vuosittain jotakin
psyykenlääkettä ja joka kymmenes aikuinen käyttää jotakin psyykenlääkettä
vuosittain säännöllisesti. En löytänyt lukua, kuinka iso osa väestöstä on joskus
elämässään käyttänyt psyykenlääkettä, mutta en välttämättä ole väärässä, jos
veikkaan, että kolmasosa tai peräti puolet.) Eräs kyseenalainen lääke on Ketipinor.
Miksi minulle annetaan skitsofrenialääkettä? Riksu yrittää kysyä, vastausta
saamatta. Masennuslääkkeen kohdalla kyseenalaistaminen johtaa annoksen
nostamiseen. Tässä kaikessa liioittelua on lähinnä se, että Riksu tapaa
lääkäriä varsin tiheään: joka toinen viikko. (Oikeasti moni psykiatrisen polin asiakas näkee lääkärin
vain kerran vuodessa. Amfetamiinipohjaisen lääkkeen löperöstä kirjoittamisesta
en ole ihan varma, käsittääkseni yleensä vaaditaan perusteelliset ADHD-tutkimukset).
Metro viuhuu
itään ja länteen ja sen ovista purkautuu monenlaista väkeä. Riksu ottaa
kontaktia satunnaisiin kulkijoihin. Kohta kiidämme muistometrolla takaumakohtauksiin
Riksun elämään. Matkattiinko liian kauas, mietin, kun tulen heitetyksi Riksun
vanhempien ensitapaamiseen; miten tämä homma pysyy kasassa? Mutta ei hätää,
pitkäveteisyyteen en tänään ehdi kuolla, mutta nauruun ehkä, tulen huomaaman.
Vanhemmista muodostuu tärkeitä henkilöitä tarinassa, joten kohtaus on ihan tarpeen
heidän karaktäärinsä ensimmäisten viivojen piirtämiseksi.
Heli Hyttinen ja Markku Haussila
Riksu on tullut jätetyksi oltuaan itse ensin uskoton, mikä hänen oman selityksensä mukaan johtui huonosta isäsuhteesta ja isän paskasta esimerkistä, joka tarttui tyttäreen tämän nuuhkaistua papan päällystakkia. Nenä ja päällystakki! (Nikolai Gogolin novelli ja näytelmä). Isä oli lurjus, ehkä luuserikin ja hän rakasti venäläisiä klassikoita. Eikä tämä tähän jää, nenästä irtoaa enemmän. Ystävä syynää Riksun sierainta ja toteaa, että eipä sitä faijaa täällä näy. Lääkäri mainitsee nenän tukkoisuuden yhtenä lääkkeiden sivuvaikutuksista, minkä Riksu tunnistaa. Niinpä nenähuuhtelukannu roikkuu hänen vyöllään osan esityksestä ja muuttuu yhdessä kohtauksessa Aladdinin taikalampuksi Riksun otettua kymmenkertaisen annoksen lääkkeitä.
Esitys on
tehty kuuden näyttelijän voimin. Rooleja on kuitenkin kymmeniä. Ehkä kaikkein
monipuolisimmin muuntautuu Minna Suuronen, joka näyttelee Riksun äitiä. Äiti
on ennakkoluuloinen ja hieman omistava, mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja
lempeä, iltajäätelö toistuu merkkinä hänen rakkaudestaan. Suuronen on mainio
myös heteroseksuaalisena kirjailijana, joka kokeilee viehätysvoimaansa lesboon
kustantamon bileissä ja peräti maaginen ex-puoliso Evenä ilmestyessään siivet
selässä nenäkannu-taikalampusta.
Heli Hyttinen näyttelee Riksun
ihastuksia ja tyttöystäviä. Ei kai nyt sentään, ajattelin, kun jouluinen seksikohtaus
alkaa sanoilla: ”Tykkäätkö sä piparista?” Mutta Hyttinen panee homman
toimimaan: Stellan asento ja liikekieli tekee kohtauksesta yhtä aikaa koomisen ja kuuman. Samaan aikaan Riksu kommentoi yleisölle tuntojaan ja epävarmuuttaan,
ja tilanne lässähtääkin siihen, kun hänen täytyy mennä vessaan poistamaan
terveysside housuistaan, mikä lienee monelle tunnistettava tilanne.
Riksu muistelee
kasaria ja ysäriä kaihoisasti ja kaltaiselleni keski-ikäiselle tämä onkin mahtava
nostalgia-trippi: joo, noin tosissaan itsekin tanssin Pump up the Jamin
tahtiin ja just tolleen joku piti tukasta kiinni, kun oksensin omppuviiniä. Toisaalta
kurahousuasuiset sähkötuolin leikkijät, partioleirin kiusaajatyypit, porukasta
eristäjä -tytöt ja alati housuihin pyrkivät, toisen rajoista piittaamattomat teinihormoniheikit
herättävät aika synkkiäkin tuntemuksia, ja se mikä keski-ikäiselle on ikävä muisto
ja kenties käsitelty trauma, on monen lapsen ja nuoren todellisuutta juuri
tällä hetkellä ja tapahtuu somen takia paljon suuremmassa mittakaavassa.
”Vanhan
liiton” lesbous, ulkoisina merkkeinään ruutupaita ja reisitaskuhousut, on Riksun
huolella rakentama identiteetti. Siinä maailmassa kuuluu tulla kaapista butchina
tai femmenä. Monien mutkien kautta vähemmistöstressin on syrjäyttänyt
vähemmistöriemu, jossa lesbous on aitopaikka katsoa maailman hulluutta sivusta.
Mutta Riksun harmiksi vanhat kategoriat eivät ole ennallaan: woke hämmentää ja
uuden ajan queer-moninaisuus, vaikkapa panseksuaalisuus, suorastaan vituttaa. Metroaseman
sateenkaarinuorisolainen (Markku Haussila) edustaa uutta aikaa. Kaksikon
kohtaaminen tuntuu molemmin puolin hankalalta, ja ”lesbomummoon” turhautunut
nuori kiiruhtaa kavereittensa kanssa prideen. Mutta lopulta Riksukaan ei jää
asemalle, vaan lähtee samoihin juhliin ystäviensä kanssa. Ehkä riemu vielä aukenee
uudella tavalla?
Identiteettikysymyksiä
kannattaa pohtia lisääkin, mutta en pyörittele tässä enempää, vaan suosittelen Tuomas Rantasen Teatterin politiikka-podcastin jaksoa Vähemmistöstressistä
vähemmistöriemuun, jossa Tuuve Aro ja Johanna Haartti keskustelevat toimittajan
kanssa. Teatterin
politiikkaa – Vähemmistöstressistä vähemmistöriemuun - Voima
--
Arvio loppui jo, mutta puhun vielä hetken lääkeaiheesta. Se, että teoksessa käsitellään mielenterveysongelmia, oli varmaan itselleni suurin kimmoke mennä katsomaan esitys, semminkin kun tuttavani, jolla – kuten hän asian ilmaisi – niin kuin itsellänikin, on ”kaksisuuntainen mielialalahja”, suositteli minulle teosta. Kirjoitin tuonne tekstin lomaan (sulkeisiin ja pienellä, koska ne ovat teoksen arvioinnin kannalta epäolennaisia) pari aiheeseen liittyvää kommenttia. Tähän loppuun haluan nostaa lääkkeitä koskevan lainauksen Tuuve Aron Kalasatama-kirjasta:
”oikein määrätty lääkitys nosti minut kuopasta, josta tuskin pelkän terapian avulla olisin päässyt” (s. 240).
Tämä on tärkeä kommentti, mutta jos se olisi yritetty ujuttaa näytelmän sisään, tulos olisi todennäköisesti ollut tökerö. Arolla on itsellään kokemusta sekä huonosta että hyvästä lääkityksestä. Omalla kohdallani, vaikka minulla on diagnoosi, jota nykylääketieteen mukaan tulisi lääkitä ”asianmukaisesti” (ja ohjeet löytyvät Käypä hoito -suosituksesta) potilaan loppuelämä, suhtaudun nykyään varsin kriittisesti lääkkeisiin ja olen sitä mieltä, että minua on monessa kohtaa tarpeettomasti ylilääkitty. Mutta pidän vaarallisina niitä ääniä, jotka meuhkaavat, että psyykenlääkkeet ovat lääketehtaiden salaliitto tai suoraan saatanasta. Myös sellaista paskaa jauhetaan, että lääkkeet tappavat kaiken luovuuden. Minulla ei ole tällaista kokemusta, olen lukuisien vuosien ajan tehnyt taidetta ja käyttänyt psyykenlääkkeitä samaan aikaan. Kuitenkin minulla on kokemus kognitiivisten kykyjen (muisti, keskittyminen, uuden oppiminen) merkittävästä heikentymisestä (tähän sitten lääkäri saattaa väittää vastaan, että no, selvää manian jäännösoireilua ja toisaalta masentuneelle tyypillistä, enkä ole aivan varma, kuka on oikeassa). Harkitsen vielä, tulenko puhumaan julkisuudessa nykysuhteestani lääkkeisiin vai kannattaako minun olla enempiä huutelematta yksityisestä kokemuksestani.
Aro kirjoittaa näyttelijä-koomikko Hannah Gadsbysta, tämän
ajatuksista kuuluisasta hullunero Vincent van Goghista:
”Yhdessä pysäyttävistä monologeistaan Gadsby,
koulutukseltaan taidehistorioitsija, kommentoi besserwissereitä jotka kirkkain
silmin selittävät Vincent van Goghin ”luovasta hulluudesta”, jota lääkkeet eivät
onneksi päässeet kahlitsemaan; lääkittynä Vincent ei varmastikaan
olisi maalannut niin kirkkaita kukkapeltoja ja päläti päläti… Mihin Gadsby
toteaa ihastuttavan kalseaan tapaansa, että totta helvetissä van Gogh lääkitsi
itseään! Koko ajan ja millä tahansa myrkyllä joka eteen osui, samalla kun
vietti ison osan 37-vuotisesta elämästään hirvittävissä psyykkisissä tuskissa,
harhojen ja itsetuhon iljanteissa. Sopivan lääkityksen tuella tämä lahjakas
mies olisi kukaties voinut säästää korvaparkansa, pysyä kunnossa ja saada
taiteelleen arvostusta omana aikanaan. Kukaties. ”