Elsa-Maria Auringonkukka

Rakas tyttäreni,

kirjoitan sinulle tänä aamuna, koska kaipaan sinua niin paljon! Kuolinpäiväsi lähestyy, sen kertoo minulle valo, kun aurinko paistaa aina vain matalammalta. Kello on 9:19 ja istun sohvalla, juon kahvia Pikku Myy -mukista. Sinun lempimukisi oli Niiskuneiti. Mutta silti, miksi suutuit, tai no vähintäänkin olit tyytymätön, kun tarjosin syntymäpäiväkahvin Hattivatti-mukista? Aurinko on juuri nyt Apinalinnan katon yllä ja sen valo kulkee suoraan makuuhuoneeni kautta sohvan keltaiselle karmille.

 Apinalinnassa asuu poika, joka yhtenä iltapäivänä istui tuossa vastapäätä sinisessä nojatuolissa, hänen nimensä alkaa O:lla. Hän otti sinusta sen kuvan, jossa olet Arabiassa talon katolla peittoon kääriytyneenä. Poika käyttää amfetamiinia ja hän ei selvästikään voinut hyvin. Hän kertoi, kuinka joskus jättää syömättä, kun rahat loppuvat. Vaadin häntä puhumaan äitinsä kanssa. Poika halusi ostaa kaksi auringonkukkapiirustusta, tämä oli siis viime syksynä, silloin myin piirustuksia pilkkahintaan saadakseni uudet silmälasit. Mitä mieltä sinä mahtaisit olla uusista silmälaseistani? No, olisin tietenkin ottanut sinut mukaan niitä valitsemaan. Luulen että tykkäisit enemmän niistä, joissa on glitteriä, mutta mielestäni nämä harmaanvihertäväsankaiset sopivat paremmin syksyyn. Vastaisitko nyt ”khyyyl”? Auringonkukat ovat kai nyt samalla seinällä kuin se sinun kuvasi pojan huoneessa, niin hän kertoi, hän tykkää pikku tauluista, joissa on tärkeitä ihmisiä ja asioita. O lähetti myöhemmin viestin, että haluaisi tulla uudestaan juttelemaan kanssani. Tule vain, minä sanoin, mutta hän ei enää vastannut. Ehkä hän lukee tämän, ja tietää sitten, että on edelleen tervetullut.

 Tarvitsen nenäliinoja. Söin jo puuron, lautasella on vadelman jäljet. Joka aamu syön saman aamupalan. Sinä söit porkkanoita maapähkinävoin kanssa, en ole kuullut, että kukaan muu tekisi niin. Pikkupöytä on täynnä papereita, olen kirjoittanut kuulakärkikynällä ajatuksia ja muistiinpanoja. Syntymäsi kellonaika ja erikoismerkki, se on pätkä jostakin salasanasta. Eikö ole ihmeellistä, että ystäväsi H:n vauva syntyi täsmälleen samaan kellonaikaan, H oli varma, että siinä piili viesti sinulta. Elämän tarkoitus, olen kirjoittanut aaneloselle. Rakkaus-sana on ympäröity, ä-lyk-kyys on tavutettu kolmion sisälle. Identiteetit. Roolit. Onko Jerusalem paras? Vuosilukuja ja kysymysmerkkejä. Äiti-sana on sydämen sisällä, kirjailija sulkeissa. Toisessa paperissa lukee asioita, joita halusin sanoa ystävällesi J:lle, kun meille tuli muutama viikko sitten riita ja hän kieltäytyi puhumasta kanssani ja blokkasi numeroni. Sanoinkin asiani, ehkä vähän pehmeämmin, sähköpostilla sitten myöhemmin. Kyllä me sen riidan sovimme. Tuossahan hänkin on, valokuvassa kirjahyllyssäni, kolme tyttöä, joista yksi on kuollut. Sinulla on kuvassa pyöreät silmälasit ja näytät söpöltä pikku älyköltä; sitäkin kaipaan niin kovasti, kun kysyit minulta jonkin sanan merkitystä tai mielipidettä juuri oppimastasi käsitteestä tai ilmiöstä. Nyt, kun opiskelen taas yliopistossa, voisin aina kertoa sinulle, mitä olen päivän luennolla kuullut, luulen että sinua kiinnostaisi.

 Hain kellarista tuon gerberapiirustuksen, jonka tein sinulle vuonna 2010. Kukka, joka ilahdutti, on piirustuksen nimi. Piirsin sen Laakson sairaalassa silloin kesäkuussa, kun sain diagnoosin. Muistan, kun tulit mummin ja Ellin kanssa katsomaan minua. Halusit pelata jotain peliä, mikä peli se oli? Minä olin sängyssä, olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin liikuttaa nappuloita, jokaisen siirron jälkeen painauduin takaisin makuulle. Kun pääsin sairaalasta, menimme Turkuun, osallistuin näyttelyyn joenvarren galleriassa. Nukuimme Park-hotellin vaaleanpunaisessa huoneessa. Kuulimmeko papukaijan puhuvan? Sinulla oli avajaisissa liukuvärjätty roosa-aniliini mekko ja jalkaan olit ominut minun punaiset Camperini, sinulla oli jo 11-vuotiaana 40-kokoinen jalka. Kun lähdit Ranskaan, vaadit saada neljänsadan euron korkokenkäni mukaan, mutta en antanut, sillä tiesin, että ne eivät olisi tulleet ehjänä takaisin.

 Haluan katsoa valokuvaasi. Ostin valkoisen puukehyksen Clas Ohlsonilta, ei tästä ole kuin kolmisen viikkoa. Tämä yksi kauneimmista kuvista, rippikuvasi. En pystynyt katsomaan sitä moneen vuoteen, mutta ei puhuta siitä nyt. Katson vain sinua. Meillä on oikeastaan aika samanlainen hymy, minulla vähän epäsymmetrinen, mutta sinun hampaasi näkyvät tasaisesti. Sinulla on vaaleaa huulikiiltoa. ja kukka tukassa. Ostimme Madeiralta kaikenlaisia tukkakukkia. Kaupungilla oli ilotulitus. Sinä olet niin ystävällisen ja kauniin näköinen, silmäsi tuikkivat. ”Aurinkoinen vauva”, luki usein neuvolakortissasi. Niin sinä olit. Ja minä annoin kolmanneksi nimeksesi Auringonkukka, leikilläni, mutta sinä sanoit, että nimen voisi virallistaa: Martta Elsa-Maria Auringonkukka Oikarinen!  

 Parvekkeelle lensi talitintti. Se istui hetken kaiteella, sitten tuolin selustalla, nyt jo pyrähti pois. Keväällä 2020 punainen polkupyöräsi oli parvekkeella. Olin pääsiäisen pois ja sillä välin lintu oli tehnyt koriin pesän. En muista, mikä lintu se oli. Vein pesän ulos, koska Elli tarvitsi pyörää. Munia pesässä ei ollut, joten varmasti lintu teki uuden.

 Keitän lisää kahvia. Katson parvekkeen ikkunasta ulos. En ole vieläkään selvittänyt, mitä lajia pihapuut ovat. Kyllä minä vaahteran ja pihlajan tunnen – pihlajan lehdet ovat jo harventuneet –  mutta nuo taaemmat ovat jotain jalopuulajiketta, jonka nimeä en tiedä. Kaikkia syksyn värejä on, mutta punainen ei ole erityisen kipakka, pikemmin ruskea. Kuolinpäivänä lehdet ovat pudonneet ja talo heittää nurmelle pitkän varjon, aurinko on hyvin matalalla silloin. Ehkä taas vältän siihen suuntaan katsomista tammikuuhun, tai lumen tuloon saakka.

 Kai viidennenkin kupin voi vielä keittää. Kahvi on Lidlin keltaista, se oli euron halvempaa kuin Löfberg, ostin kokeeksi. Joskus olimme perkeleen köyhiä ja joimme kahden euron ”pläikkä”kahvia. Mikä se on se S-ryhmän halpamerkki, jolle sinä annoit tämän nimen? Kuiva-ainekaapin ovessa on vielä sinun kirjoittamasi lappu ”Laita tavarat paikalleen”. Näitä lappuja oli useita, mutta ne kuluivat niin rumaksi, että heitin roskiin, mutta tätä yhtä en raaskinut. Voi sitä yritystä, kun kaikki aina kaaostui keittiössämme! Muumimukeja oli kaksi tusinaa, mutta ei yhtään puhdasta, ja kuinka monta niistä oli kulkeutunut sinun huoneeseesi? Väitit, että sinulla on adhd, mutta en koskaan uskonut tätä. Sitten se ”marttailu”, kun tartuit toimeen ja suit sait tiskasit ja pyyhit tasot, sellaisessa puuskassa sinä ne laputkin kirjoitit, että nyt laitetaan asiat kuntoon!

Mitä luulet, uskaltaisinko mennä siihen Paavalin kirkon ryhmään, jossa kirjoitetaan surusta? Kävin kesällä Joonaksen kanssa kirkon eteisessä, astuin salin takaosaan, mutta kun näin kohdan, jossa sinun arkkusi oli ollut, juoksin itkien ulos. Yritin toisen kerran yksin, mutta sillä kertaa en mennyt edes ovista sisään, kuljin pihan poikki: tuosta hautaustoimiston auto lähti, kun olin koskettanut arkkuasi viimeisen kerran. Autossa oli pieni Suomen lippu, vilkutin auton perään, kunnes se katosi aidan taakse. Kun käännyin, näin naapurini Musan murheellisen hahmon, lohduttomat afrikkalaiset kasvot, ja surun määrä oli niin suuri! Haluatko pizzaa, meillä on liikaa, sinä olit kysynyt Musalta, kun näimme hänet rapun edessä Sturen pizzasta tullessa, ja Musa ilahtui, kun annoimme yhden laatikon hänelle. Miten monet illat istuin Musan luona, kun pelkäsin tyhjää kotia ja aina sain rasvaista riisiä ja kanaa syödäkseni, ”tämä on sinun kotisi”, Musa sanoi. Niin kilttejä voivat jotkut ihmiset olla!

Juttele Martalle, Ilkan äiti neuvoi minua. Minäkin aina höpötän Ilkalle, edelleen. Se oli ehkä kaksi kuukautta kuolemasi jälkeen, kun puhuimme puhelimessa. Mutta en ole juuri osannut puhua. Anteeksi että huusin sinulle! ”Miten voit jättää oman äidin!” minä huusin. Olin niin vihainen sinulle! Anteeksi. Anteeksi, että syytin siitä, että hukkasit pinkin jumppapaidan. Sinulle oli se päällä, kun tulit joukkueemme treeneihin tuuraamaan Virpiä. Tuosta vain osasit heti stuntit, joita me olimme jo monta viikkoa harjoitelleet. Olit niin iloinen sinä iltana! Mutta viikon päästä kuolit. Minulla on niin ikävä sinua. Olet rakkaimpani, aina. Laitan tämän tekstin blogiin kohta. Nyt täytyy itkeä.

Kuoriutuva taivas

 

”Missä taivas on, missä Jumala on?” Apulannan biisi on kuulokkeissani, kun pyöräilen Sompasaunaan. Olen juuri ylittänyt Hämeentien, pysähtynyt liikennevaloissa, vaikka valo oli vihreä, sillä Kumpulan kampukselta on sinkoutunut harvinaisen vahva sateenkaari. Viiletän Haukilahdenkatua ja mieleni tekee huutolaulaa. Oranssipipoinen nainen on pysähtynyt valokuvaamaan taivasta. Jalkani ovat vahvat, kun tässä poljen, näen reisilihasten liikkeen. Tarkkailen sateenkaarta, se on tuossa Hermannin ja Verkkosaaren yllä nyt kokonaan. Olen useamman kerran nähnyt sateenkaaren saunareissulla. Goretex-takki ponkauttaa pisarat pinnastaan. Tervehdin Kalasataman torneja, jokin kumma yhteys on tullut niitten kanssa viime aikoina, ystävälliset pikku pilvenpiirtäjät, joitten ympärillä kaikki säät, vuodenajat ja valoilmiöt tapahtuvat havainnoissani. Millaista olisi asua tuolla ylhäällä? Katsoa sieltä, minne aina katson? Vastaan hurjastelee mies virtaviivaisessa asussa, minulle passaa nämä X:n harmaat verkkahousut, mutta muovipussissa on pitkät kalsarit puettavaksi uinnin jälkeen. Poljen kovempaa, graffitit vilistävät ohi, ajattelen kylmää vettä ja euforiaa, joka kohta seuraa.

”Taivas kuoriutuu”, kirjoitetaan Koraanissa, se on viite lopun aikoihin eikä minun hetkeeni, mutta siltä juuri minusta tuntuu nyt, kun katson maisemaa noustessani vedestä, näen maiseman kerroksina: meri vihreää ja sinistä, taivas punaista ja valkoista, oleminen on niin sähköinen, niin vahva.: