”Missä taivas on, missä Jumala on?” Apulannan biisi on kuulokkeissani, kun pyöräilen Sompasaunaan. Olen juuri ylittänyt Hämeentien, pysähtynyt liikennevaloissa, vaikka valo oli vihreä, sillä Kumpulan kampukselta on sinkoutunut harvinaisen vahva sateenkaari. Viiletän Haukilahdenkatua ja mieleni tekee huutolaulaa. Oranssipipoinen nainen on pysähtynyt valokuvaamaan taivasta. Jalkani ovat vahvat, kun tässä poljen, näen reisilihasten liikkeen. Tarkkailen sateenkaarta, se on tuossa Hermannin ja Verkkosaaren yllä nyt kokonaan. Olen useamman kerran nähnyt sateenkaaren saunareissulla. Goretex-takki ponkauttaa pisarat pinnastaan. Tervehdin Kalasataman torneja, jokin kumma yhteys on tullut niitten kanssa viime aikoina, ystävälliset pikku pilvenpiirtäjät, joitten ympärillä kaikki säät, vuodenajat ja valoilmiöt tapahtuvat havainnoissani. Millaista olisi asua tuolla ylhäällä? Katsoa sieltä, minne aina katson? Vastaan hurjastelee mies virtaviivaisessa asussa, minulle passaa nämä X:n harmaat verkkahousut, mutta muovipussissa on pitkät kalsarit puettavaksi uinnin jälkeen. Poljen kovempaa, graffitit vilistävät ohi, ajattelen kylmää vettä ja euforiaa, joka kohta seuraa.
”Taivas kuoriutuu”, kirjoitetaan Koraanissa, se on viite lopun aikoihin eikä minun hetkeeni, mutta siltä juuri minusta tuntuu nyt, kun katson maisemaa noustessani vedestä, näen maiseman kerroksina: meri vihreää ja sinistä, taivas punaista ja valkoista, oleminen on niin sähköinen, niin vahva.:
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti