Pikkuhuone
on kauan ollut paha huone. Edelleen se on paha aina pimeän aikaan, sinne ei voi
mennä. Jos jostain syystä täytyy mennä, hengitys kiihtyy ja rintaa puristaa. On
tultava nopeasti pois. Mutta päivällä pikkuhuoneeseen voi mennä. Olen ostanut
pikkuhuoneeseen kasveja, yhteensä yli kymmenen. Käyn ihan mielelläni
katselemassa ja kastelemassa niitä. Ripustin seinälle maalauksen Golden
Spirit. Minulla on kuva, jossa tytön kanssa seisomme taulun edessä. Mutta
sitä kuvaa ei voi katsoa. Tytön kuvaa ei voi katsoa.
Jääkaapin
ovessa on kolme kuvaa, joita voi joskus katsoa, kolme kuvaa meistä yhdessä. On
kuva ensikohtaamisesta. Tyttö on nostettu vatsastani, minulla on sairaalan
suojamyssy päässä, vauva on tuotu käärönä rinnalleni. On kuva kesämökiltä,
nelivuotias tyttö juoksee karkuun, kun jahtaan häntä vesipyssyn kanssa. Pitkä
tukkaa viuhuu vauhdissa. Sitten on vielä hassuttelukuva Kiasmasta. Jostain
syystä nämä kuvat voivat olla, ja niitä voi välillä vilkaista. Mutta ei voi
olla mitään kehystettyä muistokuvaa lipaston päällä. Eikä kuvia tietenkään voi
näyttää täällä.
Pikkuhuoneessa
on hylly täynnä palapelejä. Yhden pinon alla on kirja, valokuvakirja tytöstä. Sen
on oltava piilossa. Kirjassa on kauneimmat kuvat ikinä. Mutta vielä niitä ei
voi katsoa.
Otin
valokuvia pikkuhuoneesta, koska siellä näytti mukavalta. Siellä näytti
mukavalta, koska kasvit ovat kauniita, ja ennen muuta siksi, että sinne on
tullut työn merkkejä. Tuolilla on vasara, lattialla niittipyssy, kiilapuita ja
kankaita.
Olen
kirjoittanut kolmeen eri paikkaan. Minulla on Aamukirja, joka on pehmeäkantinen
muistikirja, jonka etupuolella on paljetteja. Kannessa lukee Think happy.
Kirjasta tulee mieleen kahdeksanvuotias tyttö. Sitten minulla on Päiväkirja,
joka on tiedosto koneella. Toisen tiedoston nimeä en voi sanoa, mutta siitä
saattaisi tulla romaani. Kirjoitan tuota tekstiä harvoin, koska kirjoittaminen
sattuu. Ja nyt kun aloin taas päivittää Hekumaa, mietin, mitä kaikkea kerron
täällä. Olen aina kokenut, että taide liittyy elämään, ja että elämä liittyy
taiteeseen, jopa niin, että taide on elämää, ja elämä on taidetta. Ja se näkyy
monissa teoksissani täällä blogissa. Olen kirjoittanut paljon elämäni vaikeista
asioista, niin kuin iloistakin.
Kysyin
Xltä, voisiko surusta kirjoittaa blogissa. Voi, hän vastasi. Mutta eikö se ole
liian henkilökohtaista? minä kysyin. No eipä se sun blogi ennenkään kovin
epähenkilökohtainen ole ollut, X tuumasi.
Jos
Googleen laittaa tyttäreni nimen, se ehdottaa hakua ”kuolinsyy”. En halua, että
minulta kysellään tällaisia. Pelkään, että saan ilkeitä kommentteja. Ihmiset eivät
aina ymmärrä, mikä on ilkeää. Heti tytön kuoleman jälkeen sain useita viestejä,
joissa kysyttiin, mihin hän kuoli, osa puolitutuilta tai tuntemattomilta. Ei
osanottoa. Vain tunkeileva kysymys.
Löysin
tyttäreni huoneestaan kuolleena 6.11.2019. Senkin kertominen on vaikeaa. On kauheaa
kirjoittaa tuollainen lause. Kysymykset musertavat. (EDIT. Kirjoitin ensin vuosiluvun väärin, 2020, en huomannut vaikka kävin tekstin useasti läpi. Luultavasti kirjoitin väärin, koska se päivä on joka päivä, koko ajan se tapahtuu uudelleen. Se tapahtui silloin, eilen ja tänään ja huomenna.)
Olen
yrittänyt tehdä pikkuhuoneesta muun huoneen. Halusin ottaa valokuvia
pikkuhuoneesta muuna huoneena. Kun otin valokuvia pikkuhuoneesta muuna
huoneena, ryömin lattialla saadakseni oikean kuvakulman, saalistin ikkunan
valoa, siirsin vihreää tuolia vähän, että se näyttäisi sommitelmassa
kivemmalta. Kun teen pikkuhuoneessa pikkuasioita, iso suru on hetken vähän
pienempi suru.