Hissun kissun

Työ on ollut hirmuisen vaikeaa viime viikkoina. Jopa niin, että on tehnyt mieli jäädä kotiin tiskaamaan ja parsimaan sukkia. On pelottanut mennä sinne, missä ei osaa tehdä mitään. Olen mennyt ja yrittänyt, mutta on tuntunut että työ menee eestaas ympäri eikä edisty ollenkaan.

Pahat äänet ovat kuiskineet korvaani: "Sinun maalauksesi on maalattu. Et pysty keksimään mitään uutta. Hah noita typeriä valutusraitoja, tiedät itsekin että ne näyttävät inhottavalta sotkulta, takinkääntäjä, ennen aina kritisoit muita että valuttamalla ei jumalauta maalata. Maali valuu kun sitä valuttaa, ei se riitä miksikään teokseksi. Eikös sinulla pitänyt olla sitä värisilmää? Et sinä ainakaan vihreästä ymmärrä mitään."

Sitä sekoittaa värin, väri näyttää hyvältä. Sitten sitä väriä laittaa tauluun. No, eihän tuo nyt käy tuohon ollenkaan. Tai no, ehkä, mutta nyt pitää muuttaa viereinen väri, ja sen viereinen. Nyt näyttää likaiselta tuo vasen reuna. Kirkastetaan sitä. Ei ei, keskialue muuttuu kammottavaksi. Mitenkäs se pelastetaan? Pitääkö sitä vasenta reunaa nyt muuttaa, tummentaa, vai viilentää, mitä? Vai keskialuetta keventää, mutta millä, vaaleanpunaisella vai keltaisella, kenties valkoisella? Ja sitten onkin oikean reunan ongelma, äskenhän se oli aika hyvä, nyt huutaa hirveyttään.

Päivän päätteeksi sitä on mennyt kotiin turhautuneena ja uupuneena. Ei mitään edistystä taaskaan. Ainakaan ei tunnu siltä.

Tällä viikolla pysähdyin miettimään tilannetta. Mikä auttaisi? Mieleeni tuli heprean sana savlanut, joka tarkoittaa kärsivällisyyttä. Se oli ihan ensimmäisiä oppimiani sanoja, kun aikanaan aloitin heprean opinnot. Muistan kontekstin hyvin. Uudet siirtolaiset olivat siirtolaistoimistossa hoitamassa asioita ja byrokratia hankaloitti tilannetta. Siinä sitten toivoteltiin sitä kärsivällisyyttä. Tämä ei sinänsä liity mihinkään, mutta aioin kohta kirjoittaa tähän aasinsillan, vaikka inhoan aasinsiltoja. Niin, ihan ensimmäisessa kappaleessa henkilöt esittäytyivät toisilleen, Raakel sanoi olevansa uusi siirtolainen, ja Aaron kertoi että hänkin on, ja taisivat sitten todeta että me olemme uusia siirtolaisia. Siinä sitten taivuteltiin sanaparia uusi siirtolainen eri persoonissa. Hyvä kysymys on, miksi Helsingin yliopiston heprean alkeiskurssilla käytetään tällaista oppikirjaa. Minä en ainakaan ole koskaan päässyt sanomaan olevani uusi siirtolainen, harmi sinänsä. No, muuta kirjaa ei ainakaan siihen aikaan ollut saatavilla, joten käytettiin sitä samaa kirjaa, jota ne oikeat uudet siirtolaiset siellä Israelissa käyttävät.

Ja nyt tulee sitten se aasinsilta. Nimittäin. Uusi maalaus on ikään kuin uusi Israel ja maalari on se uusi siirtolainen, joka pyristelee siirtolaistoimistossa, ei osaa kieltä eikä oikein tiedä mistään mitään. Jumala on kutsunut Luvattuun maahan, niin olihan se lähdettävä vaikka mikä olisi. Ja maalarilla on oma kutsumuksensa ruveta maalariksi, ei sillekään mitään mahda. No eihän tämä edes ollut aasinsilta, vaan vertaus eikä ihan huonokaan.

Juu. Kärsivällisyys. Tuntematonta pitää tunnustella. Kun hyväksyin tämän, aloin taas uskoa maalaukseeni, ja itseenikin. Mikään ei ole kadonnut, mutta jotain uutta on syntymässä, jotain mistä en vielä tiedä, jota käteni eivät vielä osaa puhua.

Tänä aamuna löysin naistenlehdestä tähän liittyvän jutun. Kirjailija ja elokuvaohjaaja Heidi Köngäs  totesi: "Olen onnekas kun olen saanut toteuttaa itseäni. Silti jokaisen elokuvan kanssa seison edelleen kynnyksellä, ja portinvartijat kertovat, saanko tulla sisään". Niin se on. Taideteoksen syntyminen ei koskaan ole itsestäänselvyys.