Nyt kävi vähän hassusti. Ja sitten kuitenkin kävi hyvin.
Tumma 3. jonka vaiheita olen esitellyt kolmessa edellisessa postauksessa, meni ensin ihan pilalle. Huiskin räiskin hakkasin. Kääntelin kangasta. Valutin ja hinkkasin. Ei ei ei. Olin pulassa. Kärsivällisesti rakentamani hienosävyttelyt olivat katoamassa. En silti osannut lopettaa. Jatkoin pilaamistyötä useamman tunnin. Ei toivoakaan, että sotkeminen olisi siinä vaiheessa enää kääntynyt hyväksi, pelastavaksi vauhdiksi. Puhkuin raivoa kiukkua pettymystä ja olin huono. Mutta mistä johtuu se, että toisena päivänä työhön heittäytyminen tuottaa jotain huikeaa, toisena samannäköinen vimmatoiminta on silkkaa sössäämistä?
Kun katson kuvaa
neljästi maalatusta työstä, haluaisin edelleen tuon vaiheen takaisin. On sääli, että ei voi kloonata maalausta ja mennä kahta tietä. Ei voi poistaa kerroksia kuten photoshopissa. Photoshopista puheenollen, tiedän että jotkut maalarit kokeilevat sen avulla, miltä maalaus näyttäisi vaikkapa keltaisella laseerattuna. Toiset käyttävät väripaperiliuskoja oikeiden sävyjen hakemiseen. Minä en osaa näistä kumpaakaan. Tarvitsen maalin materiaalisuuden, yllätyksen mahdollisuuden ja tarvitsen riskin. Haen ratkaisut katsomalla hiljaa, näen seuraavan värin mielessäni. Valmistaudun taistoon, johon sitten lähden tilanteen vaatima ase kädessäni.
Voi olla, että menetin hallinnan jo
viidennellä maalauskerralla. Kuudennesta, yäk-vaiheesta, en ottanut kuvia. Seitsemännessä vaiheessa sitten turvauduin rakkaimpaan väriini, punaiseen. Päivän työn jälkeen aloin olla sitä mieltä, että pilattu oli pelastettu. Ei tosin uskoisi samaksi maalaukseksi. Niinpä annoin uuden nimenkin tälle. Sieltä täältä kuvia tässä, myöhemmin koko maalaus.
.jpg)
