Maarian kirje Jeesukselle

[Koska olen tänään syvämietteinen, julkaisen esseetekstin marraskuulta. Tarjosin kirjoitusta Kirkko ja kaupunki -lehteen, mutta se oli vääränlainen. (No pitkä nyt tietenkin, mutta luulen, että muutenkin.) Leukailin päätoimittajalle puhelimessa jotain, että on se jännä, kun tekstin aihe on Jumala, mutta ei kirkolliseen lehteen kelpaa. Jumalasta(kin) pitää kirjoittaa journalistisemmin (mitä se sitten onkaan, kun esseekin on yksi journalismin laji). Lehti olisi kuitenkin halunnut haastatella minua, koska minulla on "mielenkiintoisia ajatuksia", mutta minä en halunnut olla heille jännä juttuaihe. Omassa blogissa saa julkaista mitä tykkää, niin lataan syrjään jääneen nyt tähän!] 

19.11.2023

Maarian kirje Jeesukselle

19.11.2023

5.59

Rakas Jeesus,

hyvää huomenta. Hyvä Jumala, kiitos uudesta päivästä. Kultainen Pyhä Henki, sytytin sinulle aamukynttilän.

On aivan mustaa, on marraskuu, auringon nousuun on puolitoista tuntia vielä. Onko se niin, että koska aurinko tänään nousee, Jumala on olemassa? Olen varma auringonnoususta, mutta Jumala, sinusta minä en ole lainkaan varma. Myös minun kahvini on mustaa, maitoa on vain tilkka, en jaksanut eilen mennä kauppaan.

Tänään on sunnuntai, pyhä, niin kuin äitini sanoo. Ennen oli pyhänä kaupat kiinni, mutta nyt voisin halutessani juosta 24h Alepaan hakemaan sitä maitoa. Muista pyhittää lepopäivä ja seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi, sanotaan. Minä olen taiteilija enkä aina tee eroa päivien välille.

Minä olen Maaria, 51vee Vallilasta, no, kyllä sinä, Jeesus, sen tiedät. Raamatussa minä olen Maria, se joka istui jalkojesi juuressa kuuntelemassa ja vähät välitti höösäämisestä. Sellainen minä olen, opiskelen teologiaa ja unohdan tiskata. Minun mummuni oli Martta, hän oli diakonissa, sellainen joka palvelee muita. Seinälläni on kehyksissä Martta-mummun Viipurin diakonissalaitoksen todistus. Siinä lukee Psalmin sanat, jotka minä sanon sinulle, Jeesus, tänä aamuna: ”Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra minun auttajani.”

Koraanissa minä olen Mariam, se, joka synnytti yksin erämaassa. No ehkei ihan, mutta melkein yksin minä kasvatin kauniin tyttären. Ja aivan niin kuin sinä, Jeesus-lapsi, myös minun tyttäreni oli Jumalan ihme, niin ihana hän oli. Minä annoin tyttärelle mummuni nimen, ja se oli merkki: myös hän halusi palvella muita, hän halusi olla sairaanhoitaja.

Jumala, miksi sinä otit minun tyttäreni 20-vuotiaana pois maailmasta? Miksi sinä teit niin?

Katson uutisia. Gazalainen mies itkee poikansa ruumis sylissään. Antakaa meidän haudata lapsemme, hän itkee. Ja minä itken tämän miehen kanssa. Allahu akbar, mies sanoo, ja niin minäkin sanon, Jumala on suuri, sinä olet, mutta miksi sinä annat tämän kaiken tapahtua? Elohim, Elohim, huutaa israelilainen äiti, jonka vauva on Gazassa panttivankina. Me kaikki huudamme sinulle, kuuletko sinä meitä? Miksi sinä et auta?

Eeli Eeli, lama sabaktani? Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Jeesus, sinä huusit ristillä näin. Ainoalle pojalleen Jumala teki niin, antoi ristiinnaulita. Minä opiskelen islamilaista teologiaa, se kiinnostaa ja viehättää minua ihmeellisellä tavalla. On monta syytä opiskella islamia, olen sitä mieltä, että se tekisi kaikille hyvää. Mutta sinun huutosi vuoksi, Jeesus, minä pysyn sinun luonasi, minä luen armeliaassa Armahtajassa sinut.

”Jumalan, armeliaan Armahtajan nimeen! Kautta päivänvalon ja hiljaisen yön! Herrasi ei ole sinua hyljännyt eikä vihaa. Loppu on totisesti oleva sinulle parempi kuin alku, ja Herrasi on antava sinulle, että tyydyt. Eikö hän tavannut sinut orpona ja ottanut hoiviinsa? Hän tapasi sinut eksyneenä ja opasti. Hän tapasi sinut köyhänä ja teki rikkaaksi. Siksi orpoa älä sorra ja pyytävää älä toru! Ja Herrasi armoa kerro!”

Se on Päivänvalon suura, ja paremmin kuin mikään, se sopii tähän pimeään aamuun, jossa minä odotan valoa, se sopii minun tuskaiseen sydämeeni, joka odottaa armoa.

Jeesus, kristinuskossa armo tiivistyy sinun kuolemassasi ja ylösnousemuksessasi, syntien anteeksiantamuksessa ja iankaikkisessa elämässä. Minä olin eilen kirkossa, alttari oli alta valaistu purppuravalolla, joka lankesi sinun sääriisi krusifiksissa. Istuin vasemmalla puolella. Martan isä oli tullut ennen minua, hän oli istunut oikealle. Tule tänne, minä sanoin, ei istuta samalla puolella kuin hautajaisissa.

Sinusta ei koskaan tiedä, minun ystäväni, Martan luokkakaveri, Jassu sanoo. Hän pelkää, että sanon ihmisille mitä tahansa, sillä joskus saatan sanoa. Arjessa sanon siksi, että olen utelias. Jos minua kiinnostaa, söikö suosittu cheerleader-poika tänään kalapuikkoja ja haluan puhua ruotsia, minä menen kysymään häneltä hallilla, vaikka sellainen on Jassun mielestä mahdottoman noloa. Kirjoittajana sanon kaikenlaista siksi, että kieli on työvälineeni ja haluan koetella sen teknisiä rajoja. Sanon myös siksi, että sisälläni on vapauden, rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimus, näitten arvojen nimissä on joskus sanottava asioita, joista ei yleensä puhuta. Niinkin saattaisi tapahtua, että kun siellä teologisessa tiedekunnassa nyt olen, minä yhtäkkiä opiskelisin papiksi ja sitten lukisin saarnastuolissa Koraania! Eilen minulle tuli sellainen olo, että niin melkein pitäisi tehdä!

Ei saa pilailla uskonasioilla, joku sanoo. Älä hämmennä ihmisiä, Martan isäkin sanoi, kun kävin kysymässä ruotsalaiselta cheer-pojalta kalapuikoista. Minun mielestäni saa pilailla, mutta yleensä en pilaile laisinkaan, minä vain haluan tietää kaikenlaista ja ottaa joskus kontaktia toisiin vähän yllättävästikin.

Silloin kun sinä, Jeesus, olit maan päällä, sinä ragesit rahanvaihtajille ja kaadoit niitten pöydät. Minä ragesin eilen kirkossa. Minä kiroilin kirkkosalissa ja huusin papille. Jumala, koska sinä näet kaiken, sinä tiedät, mitä tapahtui. Jeesus, koska sinä tulit ihmiseksi, sinä tiedät, miltä minusta tuntui ja miksi tein niin.

Kirkossa oli tapahtuma itsemurhaan kuolleitten omaisille. Siksi krusifiksi oli valaistu violetiksi ja siksi alttarilla esitettiin tanssi. Siksi pappi sanoi, että kaikenlaiset tunteet on sallittu. Oikein hyvä. Mutta kirkkokahveilla se sama pappi sanoi vähän muuta ja sitten, totisesti, hän sai tunteista tuta! Minä huusin pöydässä perkele. Miten minä nyt tämän selitän, että muutkin ymmärtäisivät?

Neljä vuotta sitten kirkossa oli Martan hautajaiset. Minun tyttäreni oli valkoisessa arkussa. Kirkossa oli 130 ihmistä, niin monet Marttaa rakastivat. Jokainen laski arkulle yhden kukan. Älkää tuoko kukkalaitteita, lahjoittakaa mieluummin sopiva summa niille, joilla on hätä, niin Martta olisi toivonut, me olimme pyytäneet hautajaiskutsussa.

Niin moneen vuoteen minä en mennyt kirkkoon. Vaikka minä kaipasin sinua, Jumala, minä en voinut mennä kirkkoon, koska pelkäsin, että näkisin ainoastaan Martan arkun. Kun ensimmäisen kerran kesällä yritin, juuri niin kävi, ja minä juoksin kirkosta itkien ulos.

Sitten syksyllä, minä päätin yrittää uudestaan. Päistikkaa kadulta poikkesin kirkkoon. Jokin oli toisin, alttarilla oli värikäs liina. Tervetuloa, oranssimekkoinen nainen sanoi, täällä on sateenkaarimessu. En minä varmaan voi, ajattelin. Mutta nuo värit alttarilla, minun täytyy mennä katsomaan. Minä kävelin kirkkokäytävää, pysähdyin sytyttämään tuohuksen Martalle. Kävelin eteen asti ja otin valokuvan alttarista. Sitten juoksin kotiin.

En riisunut takkia, istuin sohvalle katsomaan valokuvaa, jossa oli Jeesus ja värikäs alttariliina. Avasin kädessäni olleen messuohjelman. ”Vaikka musta-valkoinen ois maailma/ Silti oikeus on meillä kaikilla/ Nähdä sateenkaaren värisiä unia.” Ne varmaan laulavat tuota nyt, minä ajattelin, mitä jos juoksen takaisin kirkkoon, voisinko minä tehdä niin? Niin minä tein ja myöhemmin minä menin ehtoolliselle muiden mukana. ”Tämä on Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun edestäsi annettu. Tämä on Jeesuksen Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.” Näin sanoivat nuoret lempeät papit, toisella oli sateenkaarikorvakoru, hän hymyili minulle. Lempeiden pappien kädestä nautin sinun ruumiisi ja veresi, Jeesus. Kiitos.

Mutta nyt, mitä sanoikaan pappi kirkkokahvilla? ”Meillä on täällä Paavalin kirkossa näitä sururyhmiä, mutta itsemurhaajien omaisia me ei sinne oteta.” Anteeksi kuinka, minä sanoin. Kun siellä on vanhoja leskiä, jotka järkyttyvät. ”Ai, ei saa tulla pilaamaan muiden ryhmää?” minä huusin. Naurahtiko joku, vai mikä oli se kohahdus, joka salissa kävi? Oletko sinä koskaan ajatellut, minä sanoin, että ei mekään aina haluta siitä itsemurhasta puhua, on meillä muutakin? Menin aivan tolaltani ja vollotin servietti silmilläni. Minä olin halunnut tulla kirkkoon, Jumalan luo, ja nyt minulle sanotaan, että mene pois! Moskeijaanko minä sitten menen, onko siellä lempeämpää? Liekö synagogassa parempi sittenkin?

Minä niin suutuin tuolle papille, nyyhkytin vähän myöhemmin käytävässä Tepolle, Surunauhan työntekijälle. Oikeastaan minäkin, Teppo sanoi, ymmärrän sinua, hän valitsi sanansa huonosti. Surunauha on vertaistukijärjestö itsemurhan tehneiden läheisille. Surunauhassa on sururyhmiä, mutta minä en ole halunnut mennä itsemurharyhmään. Olen kyllä osallistunut ryhmächattiin joskus ja tavannut vertaistukihenkilö Soilia. Mutta, minä nyt kerroin Tepolle, ihan ilman tuon papin lupaa, minä jo menin kirkon sururyhmään, se on Liisan ryhmä, kirjoitusryhmä. Ei Liisa sanonut, että mene pois. Siellä minä kirjoitan Martalle, eikä minun tarvitse sanoa yhtään mitään itsemurhasta.

Diakonilla oli vihreät glitterrajaukset silmissä. Kiitos kun tulit, hän tuli sanomaan, kun olin pukemassa. Sitten tuli tyhmä pappi puhumaan: Anteeksi että satutin sinua, sinulta jäi nämä karkitkin pöytään. Hän olisi kai halunnut keskustella, mutta minä en halunnut. Niin hän oli sanonut, että ryhmä menee itsemurhasta pilalle, että kyllä näin voi sanoa, hän oli vielä todennut kysymykseni jälkeen, samoilla sanoilla. Jos hänellä on sellainen ajatus, mitä keskustelemista siinä sitten on? Moido! minä huusin.

Voi Jumala, sinä yksin tiedät, miten satuttavia sanoja minä olen näinä vuosina kuullut! ”Mitä sinä sitä enää mietit, et sinä sille mitään mahda, unohda menneet ja katso vain tulevaisuuteen!” Melkein neljä vuotta meni, ennen kuin pystyin mihinkään ryhmään menemään. Nyt minä uskalsin ja se on hyvä. Olen nyt käynyt siellä kaksi kertaa enkä ole kertonut, miten Martta kuoli, voi olla, etten kerro ollenkaan. Sillä minä olen niin kyllästynyt ajattelemaan itsemurhaa! Niin kauan minun oli pakko ajatella sitä, lähes koko ajan. Olin niin traumatisoitunut, kauhuissani ainoastaan. Ei sellainen ihminen hakeudu outojen ihmisten ryhmiä pilaamaan, ei sellainen voi olla kuin aivan tuttujen ja turvallisten lähellä. Suru pääsi tulemaan vasta paljon myöhemmin. Minä olen kirjoittanut ryhmässä runon karjalanpiirakoista ja voista, joilla voi lohdutta surevaa ja siitä, miten Martan kanssa löllöiltiin sohvalla ja otettiin räppibattle. Voi miten kauniisti kirjoitettu, sanoi yksi ja sinä kirjoitat niin lämpimästi, otat kuulijankin mukaan, totesi toinen ryhmälainen.

Aurinko on nyt noussut. Tunnin päästä soivat kirkonkellot. Kuka siellä tänään on vuorossa? Kun minä niin haluaisin sellaisen ystävällisen kirkon, jossa on hyvä ja turvallinen olla! Minä haluaisin muitten kanssa jutella sinusta, Jeesus! Keskiviikkona kävin iltasopalla. Naapuri, jonka olen nähnyt 300 kertaa, ei tervehtinyt. Yksi nainen hymyili, en minäkään hänelle osannut mitään silti sanoa. Ruutupaitainen mies moikkasi, mutta ei jäänyt puhumaan, meni vain muitten ukkojen kanssa naureskelemaan. Olisiko siellä Petja-pappi, hän on se, jolla oli sateenkaarikorvis, ja hän on sanonut, että Jeesus oli feministi. Ei, ei ole Kopperoista tänään, minä en ehkä mene.

Kun kirkkosalissa ei ole sateenkaarilippua tai violettia valoa, siellä on kolkon oloista ja vaarana on, että minä itken enkä saa pidettyä ääntä hiljaisena ja jonkun mielestä se pilaa jumalanpalveluksen, kun yksi parkuu penkissä. Saako sellainen mennä kirkkoon? Se jolla on hätä, eikö se juuri saisi? Jumala, minä tiedän, että sinä et hyljännyt Jeesusta etkä sinä ole minuakaan hyljännyt, vaikka meille molemmille sinä teit kamalasti enkä minä voi sitä ymmärtää.

Jeesus, Koraanissa sanotaan, että ei sinua ristiinnaulittu, juutalaisista vain näytti siltä. Profeettatradition kannalta ajatus häpeällisestä kuolemasta on ehkä mahdoton, siksi Jumalan lähettiläs vain suoraan korotettiin taivaaseen, se ristihomma oli joku feikki. Siinä on myös se, että profeettaa ei saa kiusata, gambialainen naapurini Musa sanoi näin, kun oli se Muhammad-pilapiirroskohu. Musa oli surullinen profeetan puolesta, kun toiset kiehuivat vihaa väärintekijöitä kohtaan, Musan ensimmäinen tunne oli empatia profeettaa kohtaan. Niin, että Jumala itse kiusaisi profeettaa, saati omaa poikaansa, onhan se aika outoa! Mutta kun siinä oli se lunastuksen välttämättömyys ja se, niin hankalasti ymmärrettävä asia, että sinä, Jumala, kuitenkin samaan aikaan itse olit kärsivä Jeesus, te olette sama.

Paavalin kirkossa sinä, Jeesus, olet ristillä alttarin yllä. Minä haluaisin tulla siihen taas ja vastaanottaa sinun ruumiisi ja veresi! Voinko minä? Itken nytkin valtoimenaan, eihän sellainen käy, vai mitä, Jeesus?

Keitän lisää kahvia. Vasta nyt kunnolla huomaan, että maassa on kerros lunta, pimeässä se ei juuri erottunut.

Pyhä Henki, sinun kynttiläsi palaa. Minä en oikein tiedä, kuka sinä olet, mutta on mahdollista, että sinä olet se, joka antaa minulle sanoja, joita kirjoitan. Se on myös Martan kynttilä, tai sanotaanko paremmin, että sinun liekkisi palaa kynttilässä, joka on Martan valokuvan vieressä. Katson Martan kuvaa aina kirjoittamisen lomassa. Ennen en pystynyt katsomaan, hymyilevän Martan näkeminen teki liian kipeää. Nyt Martan hymy lämmittää minua ja se on samalla Jumalan lämpöä, jotenkin niin minä uskon. Kiitos uuden päivän valosta, Jeesus, pilvien takana on vähän sinistä!

Terveisin Maaria