Kävin
katsomassa Anna Böhmin ja Maria Oivan esityksen Noin 9 rakkauskirjettä
Galleria A2:ssa, jossa on myös meneillään Heli Heikkisen heleä öljymaalausnäyttely
(jota kehun nyt tässä sulkeiden sisässä erikseen, eritoten violetteja sävyjä ja
tekniikan taiturimaista kepeyttä– ah!).
Tekijät
itse kertovat esityksestä näin: ”Noin 9 rakkauskirjettä on opastettu museokierros Annan ja Marian
rakkaussuhteiden arkistoon. Se on luentoesitys, jossa he esittävät rakkauskirjeitä
rakastetuilleen sekä rakkaudelle ja koettavat purkaa, mitä oikein tapahtui?!
Teos koostuu teksteistä, esineistä, kuvista ja
näytellyistä kohtauksista ja pohjaa muistoihin ja muihin luotettaviin
lähteisiin. - - -
Näyttelykierroksen sosiaalisessa tilanteessa
todentuu, kuinka käsitykset rakkaudesta eivät kuulu vain yksityisen piiriin,
vaan ovat myös yhteisesti rakennettuja, yhteiskunnallisia konstruktioita.
- - -
Esityksen keskeisinä lähdemateriaaleina toimivat
Liv Strömquist / Punaisin ruusu puhkeaa
kukkaan -sarjakuvaan sekä bell hooks / Rakkaus
muuttaa kaiken -teokseen.”
Esitys
liikkuu tilassa taulujen kanssa kommunikoiden ja katsoja saa sen ajaksi jalkaansa
mukavat tossut. Tunnelma on lämmin ja intiimi. Jouduin vain varomaan, etten
innostuksessani rupea juttelemaan näyttelijöille kesken esityksen, että hei
tosiaan joo, mutta entäs tämä juttu sitten, kun mieleen nyt juolahti… ja et kai
sä nyt oo tosissas hei! Oivaltava teos kutsui yleisön nauruun monessa kohtaa (enkä
suinkaan ollut ainoa hekottelija niin kuin joskus – tiedättekö sen tunteen, että
nauroinko väärässä paikassa, anteeksi hui). Nauru oli ilahtumista, myötätuntoa
ja samastumista.
Rakkaus
on nykyään epämuodikas aihe, siltä minusta ainakin vaikuttaa, ja siksi ihastuin
tähän teokseen niin kovasti. Seksistä puhutaan kaikkialla, parisuhteistakin,
mutta nämä ovat vähän sellaisia teknisiä juttuja, joissa päämääränä on
nautinnon, onnellisuuden ja mukavuuden maksimointi. Nyt en muista, mitä sanoja
teoksessa täsmälleen käytetään, mutta tulee esiin havainto, että kuluttaminen
on tullut ihmissuhteidenkin määrääväksi piirteeksi. Saman olen itse pannut
viime aikoina merkille vaikkapa deittiäppi Tinderissä, jossa ei voi edes etsiä
rakkautta, ainoastaan:
Pitkäaikaista
kumppania. Pitkää juttua, lyhytkin käy. Lyhyttä juttua, pitkäkin käy. Hupia
vähäksi aikaa. Uusia kavereita. En tiedä vielä.
Nämä
ovat Tinderin viralliset vaihtoehdot, joista jokin tulee profiiliin valita. Käytännössä
moni etsii ONS (one night stand), FB (fuckbuddy = nähdään ja harrastetaan
seksiä, ei tehdä muuta), FWB (friends with benefits = harrastetaan seksiä ilman
romanttisia tunteita, kenties voidaan tehdä jotain muutakin joskus yhdessä) ja asiaa
monimutkaistaa se, että monet ihmiset eivät ole aikeissaan ja
kommunikaatiossaan rehellisiä, kyseessä on melkoinen manipuloinnin areena. (Esityksessä
ei kuitenkaan käsitellä Tinderiä, varmaankin juuri siksi, että näillä jutuilla
harvoin on mitään tekemistä rakkauden kanssa, joka on teoksen aihe. Mutta voisi
olla minulle toisen kirjoituksen aihe!)
Minua
viehätti teoksen viimeistelty visuaalinen ilme. Esiintyjät ovat pukeutuneet silkkimekkoihin, Maria viininpunaiseen
(ja hänellä on myös upea punainen silmämeikki), Annan mekko puolestaan on
kuninkaallisen sininen – tai ehkä neitsyt Marian sininen (liekö se juuri sama
pigmentti vanhoissa maalauksissa?), ja myöhemmin hän vaihtaa helmenvalkoiseen
morsiuspukuun. Kohtaus, jossa esiintyjät liikehtivät ilmapallo kehojensa
välissä oli liikekieleltään minimaalisen tehokas, tenhoava.
En
seuraa esitystaidetta aktiivisesti, mutta kirjallisuuden puolelta on tuttu
tekniikka, jossa teoksen tekoprosessin jälkiä jätetään näkyviin. ”Mitä on
rakkaus, ja miten me tehtäisiin siitä esitys”, kaksikko pohtii ja sitten esittää
rakkautta, toisaalta työtovereina tai ystävinä, joiden elämässä on tapahtunut
rakkauksia, toisaalta ikään kuin itse rakastavaisina. Toki emme tiedä, ovatko henkilöiden
toisilleen lähettämät ääniviestit autenttisia, niin kuin annetaan ymmärtää vai
kenties tarkoitusta varten konstruoituja, mutta menee läpi, rakennelma on
uskottava. Ja tätä ei voikaan kirjassa tehdä, sanoa: ”Tää menee musta hyvin!” juuri
siinä hetkessä, kun teoksen kokijakin on paikalla. Onnistuneesti teos on samaan
aikaan vilpitön ja ironinen. Roolit jäävät tulkinnalle avoimiksi eivätkä lukitu
tiettyyn seksuaaliseen suuntautumiseen ja täten esitys on mielestäni sekä hetero-
että sateenkaariseksuaalinen.
”Tämän
takia teos pitää tehdä!” Anna toteaa yhtäkkiä. Edeltävä kohtaus on käsitellyt
kommunikaatio-ongelmia. Nyt ei haikailla hattararakkautta (vaikka se
romanttinen rakkaus, sellaisen mahdollisuus, onkin keskiössä), vaan katse
kiinnittyy läsnä olevaan tilanteeseen, yleiseen kohtaamisen ja
kohtaamattomuuden problematiikkaan ihmisten välillä. Rakkaus on – tai ei ole – juuri tässä, jokaisessa
inhimillisessä kohtaamisessa.
Mielestäni
koskettavin kohtaus on, kun Maria hartaan hitaasti tekee ohuilla köysillä
sidonnan morsiuspukuisen Annan ylävartalolle. ”Mä oon tässä”, hän kuiskaa. ”Mä
oon tässä”, toinen vastaa. Enempää sanoja ei tarvita. Sitä kai rakkaus on, läsnäoloa,
itsensä toiselle antamista, avoimuutta.
Teos
loppuu katsojalle annettavaan tehtävään. Jokainen paikallaolija saa ruusun,
kynän ja paperin. On aika kirjoittaa oma rakkauskirje. Käsiohjelmassa sanotaan:
”Rakkauskirjeitä on vaikea kirjoittaa. On vaikea puhua, jos ei puhu samalla
rakkaudettomuudesta. Sanat ja asia lipeävät, katsotaan sivuun, katsotaan kohti,
tartutaan.” Juuri niin. Kirjoitan kirjeen henkilölle, joka hylkäsi minut yli
30-vuotisen suhteen jälkeen, poisti vain elämästään. Se on mieltäni painava
asia, josta haluan päästä yli. Kyseessä ei ollut romanttinen läheisyys, vaan
sukulaisuus. Kirjoitin, että kaipaan häntä, lupasin, että jonain päivänä annan
anteeksi.
Käänsin
hetkeksi katseen omaan traumaani, mutta näinkin voi käydä, jos avoimin mielin
osallistuu Annan ja Marian teokseen. Se on hyvä asia, mutta ei suinkaan ainoa
asia. Haluan itse ajatella rakkauden siten, että se olisi ihan tärkein arvo
elämässäni. Enkä nyt puhu parisuhteesta, vaan kaikesta toisten kanssa olemisesta.
Teos herätti minussa kysymyksen: mitä minä haluan antaa toiselle ihmiselle? Jos
ajattelisi niin päin, ei vain että mitä minä etsin ja tarvitsen ja haluan ja
mikä nyt juuri minulle sopii.
Esityksiä
on vielä galleriassa (Annankatu 12) seuraavasti. Suosittelen lämpimästi ja itseänikin
houkuttaa mennä toisen kerran.
16.2.
klo 19.00
17.2. klo 17.00
23.2. klo 19.00
24.2. klo 19.00
LIPUT:
https://www.ticted.com/fi/search/theatre