Kun 1998 on nyt (ja 2006) ja 2080

Olen valvonut viime yön, koska en yskältä saanut unta ja ehkä siksi, että ajatukseni virtaavat niin vuolaasti. Olen ollut melkein viikon kipeänä, joten olen fyysisesti vähän huonossa kunnossa, mutta mieleltäni virkeä ja terävä. On jotenkin sellainen olo, kuin päätäni monta vuotta puristanut vanne alkaisi löystyä. Trauma ja suru ovat laittaneet minut niin koville, että iso osa minusta on ollut pois pelistä. Joku lainasi juuri Facebookissa Nick Caven sanoja: "People have two lives. First the one you spend time constructing. Then something makes it crash down, you pick up the pieces and build your other life from there." Caven, niin kuin minutkin, rikkoi oman lapsen kuolema. Elämäni särkyi kuitenkin yhden kerran jo vuonna 2000, sillä myös Ilkan kuolema oli hirvittävä kriisi. Miksi minä? me kysymme Jumalalta, kun kauhea asia osuu omalle kohdalle. Miksi kaksi kertaa? Minulle on syntymässä kolmas elämä.

Luin aamuyöllä vanhaa blogiani vuodelta 2006. Haluan lainata sieltä pari kohtaa. Ensimmäisessä on läsnä kolme aikaa: kirjoitushetki, kun olen juuri saattanut Martan päiväkotiin, hetki Pärnun Uuden taiteen museossa keväällä 1998 ja hetki Kulosaaressa keväällä 2000.

”Kevätaamupäivän valo on tiivis, pakahduttava. Tänään on se päivä, kun vihreä räjähtää esiin. Näissä hetkissä on läsnä monta aiempaa.

Ajattelen rakkaita. Hyvää tarhapäivää ja hyvää maalauspäivää on toivotettu. Tyttärellä on ruutuhuivi päässään, hän juoksee pihan poikki leikkiin mukaan, vilkaisee ja vilkuttaa vielä. Viivähdän portilla hetken.

Valo oli sama, kun kahdeksan vuotta sitten sain tietää olevani raskaana. Ripustimme näyttelyä Pärnussa, avajaismekkoni oli kuparinpunainen. Purppuramaalauksilla oli jumalanrakastajalta omittu nimi Tu intiomior intimo meo.

Tällaisessa valossa oli kolme onnellista. Tuoksui mäntymetsä, tärpätti ja meri. Miehellä oli taivaansiniset silmät, vauvalla myös. Mies piirsi käpyjä ja karahkoja, nainen istui vain ja katseli. Punainen tukka lainehti.”

Olen melko varma, että kirja, josta tuo mystikolta lainattu taulun nimi on peräisin, on hyllyssäni, mutta äkkiseltään en löydä sitä. Minulla on satoja kirjoja, mutta hyllyissä on olevinaan jonkinlainen järjestys, niin että uskonnollisen kirjan pitäisi löytyä neljännestä tai viidennestä väliköstä. (Olen kuitenkin joskus julistanut, että seksi, taide ja uskonto ovat yksi ja sama asia, joten kirjahan voi täten olla missä tahansa. Niin, kirja voisi loogisesti olla vaikka Ulla Karttusen ”Moderni mystikko” -kirjan (joka on nimetty kirjoittamani artikkelin mukaan) vieressä. Kuitenkin Karttusen vieressä on kirja Dirty Jiddish! Karttusen madonna-teoksia sinänsä voi pitää todisteena väitteestäni, johon en juuri nyt kuitenkaan lähde.) 

Sitaatti tarkoittaa ”Olet lähempänä minua kuin olen itse itseäni”. On oikeastaan poikkeuksellista, että olen antanut Pärnun maalauksille nimen, sillä sitäkin mieltä olen ollut, että nimi suorastaan pilaa maalauksen (totta puhuen olen vieläkin monesti tätä mieltä, esimerkiksi tämän tekstin lopussa), mutta onhan tuo hieno nimi! Vaikka elämä on kuinka muuttanut minua, tietyt asiat ovat kautta vuosien pysyneet, kuten tämä kiinnostukseni mystiikkaan. Juuri pari päivää sitten luin suufilaisuudesta ja sisälläni läikähti.

Hetkinen. Maalauksen nimi on vielä paljon hienompi kuin hoksasinkaan. Tiesinkö nimen antaessani olevani raskaana? Tarkoittaako se, että Martta oli lähempänä minua kuin olin itse itseäni? Tarkoittaako se, että Martta on nyt lähempänä minua kuin olen itse itseäni? Kyllä, se voi tarkoittaa sitä!

Vanhan blogin toinen katkelma käsittelee samaa asiaa, hetkien yhtymäkohtia, mutta vielä vähän tarkemmin aikakokemuksen luonnetta, ja olen kirjoittanut tästä myös joskus ihan  kuluneen vuoden aikana:

”Vimmalla on tapana yltyä, kehällä laajeta. Liekö kyse taiteesta vai kokemisen tavasta ylipäätään, joskus elämä on kiivasta, ihmeellistä, yllättävää, hengästyttävää. Sitä herää neljältä sateeseen, olisipa aamu jo!

Ja kaikki liittyy kaikkeen. Kun lapsi muuttuu koululaiseksi, muistan oman kouluaikani, herkistyn. Mietin myös, miten tytär vuosien päästä muistaa asiat, miten äitiään ajattelee. Kun järjestän tilaa koululaisen nurkkaukselle, kohtaan esineitä ja tavaroita hyvin kaukaa. Vaikkapa monet pussit kankaita. Tiilenpunaista samettia, paksua turkoosia neuletta, viininpunapohjaista kukkakangasta, kuparisifonkia. Jospa korjauttaisin ompelukoneen kuitenkin. Ehken enää itse tahdo tiilenpunaista leninkiä, mutta tytär ilahtuisi ikihyviksi.

Ajat sitten jo selitin ajan sykliseksi: tietyssä kevätpäivän valossa kaikki samanvaloiset kevätpäivät ovat läsnä aivan toisin kuin eilinen päivä. Jollei väite kuulostaisi niin älyttömältä, väittäisin nyt, ettei aikaa ole olemassa. Aika kuhisee, mikään ei ole mennyt. Mihin vertaisin, jos en sykliin tai viivaan, ehkä mereen tai muurahaispesään.

Ja sitten taas väitän vastaan väitteelle, jota en esittänyt. Sillä aika, lineaarisena, pahasta pois vievänä, on voimaa. No, tiedättehän, kuinka aika parantaa haavat. Silloin kun elämä on pysähtynyt suruun tai sairauteen, on mahdotonta kokea aikaa sulana kaikkeutena. Näissä tapauksissa ajan kuluminen, se, että aika vie traumasta eteenpäin mitattavina yksikköinä, kuukausina ja vuosina, sitten kun niitä on tarpeeksi, sitten aika on voimaa.”

Tässä katkelmassa on hirveän surullista se, että, se sisältää ajatuksen, joka ei toteutunut, että Martta kasvaisi aikuiseksi, että Martta voisi muistella minua, ehkä sitten kun minä olen mennyt. Martta meni ensin.

Katsoin tänä aamuna Martan Instagramia. Siellä on kuva, jossa Martta poseeraa näyttelyssä Kirstin maalauksen vieressä. ”Minä nyt ja katkera minä 2080 luvulla” Martta on kirjoittanut kuvatekstiksi. Siinä on tosiaan nuoret ja vanhat kasvot vierekkäin. Sekin itketti.

Tuo ajan parantavuus kuitenkin on totta. On vain niin, että aikaa tarvitaan hirvittävän paljon, sillä surevan aika on pitkä. Martan kuolemasta tulee kohta neljä vuotta ja se on ollut ihan hirveän pitkä aika. Surevan aika ei hupsis vierähdä. Mutta juuri nyt koen tätä muutosta, että esimerkiksi tuo kirjahyllyni maailma alkaa taas tulla todeksi ja löydän sieltä uusia ja vanhoja aarteita, joita haluan lukea. Ei tästä kauan ole, kun vielä ajattelin, että helvettiin joutaisi, en minä noita ikinä pysty lukemaan! Lukeminen on ollut iso intohimoni, mutta olen viime vuosina pystynyt siihen vain pienissä määrin. Äänikirjoja olen kuunnellut palapeliä tehdessä paljonkin, mutta kirja-kirjaan keskittymiskykyni ei ole riittänyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä alkoi jonkinlainen muutos ehkä tänä keväänä, kun yhtäkkiä istuinkin pinkissä nojatuolissa kaikessa rauhassa useamman illan. Luin joitakin kirjoja, jotka puolestaan sysäsivät minut kirjoittamaan omaa tekstiä, lukemani avulla jokin aukeni ja seurasi kiivas kirjoittamisen jakso. Nyt, ihan viime päivinä olen sitten yhtäkkiä lukenut aika ison määrän tieteellisiä tekstejä, ja tästä olen ihan riemuissani. Rakastan kunnollista ajattelua, argumentaatiota ja vasta-argumentaatiota! Tuntuu kuin yhtäkkiä voisin käyttää älykkyyttäni tavalla, johon en moneen vuoteen ole pystynyt.

Postauksen kuvat ovat uusista maalauksista, jotka minun on pitänyt laittaa blogiin jo pidemmän aikaa, mutta kun en ole halunnut oikein sanoa niistä mitään. Siinä on se vanha juttu, että koska maalaus on oma kielensä, maalausten selittäminen verbaalisesti ottaa minua pannuun. Maalauksella on oikeus olla! Ottaa vähän sekin pannuun, kun joku kommentoi maalausta ja päätin sitten laittaa maalaukselle nimeksi tämän kommentin. Ei, kommentoiminen ei siis pänni minua laisinkaan, päinvastoin, mutta en ehkä sittenkään halua laittaa maalaukselle mitään perkeleen nimeä! Eikös yhden näyttelyni nimi ollut Anna minulle nimi? Onhan katsojallakin vastuu, jota tämä kommentoija juuri erinomaisesti käytti, minä olisin voinut jollain paskanimellä estää tämän! Enkä nyt tarkoita olla tyly. Keskustelen ihan mielelläni maalauksista, vuorovaikutus kuuluu taiteeseen. Mutta minä en pääsääntöisesti "käsittele" maalauksessa yhtään mitään muuta kuin maalia. Maali on maalauksen sisältö koska maalaus on maalilla maalattu. (Enkä muuten laittanutkaan sitä kommentoitua maalausta tähän enkä myöskään kerro, mikä se kommentti oli!) Näin. Merkkaan nuo koot myöhemmin, mutta jotain metrisiä nuo ovat.