Feeniks, keuhkoissani tuhkaa

Serkut lähettivät minulle kukkia Martan muistoksi pyhäinpäivänä. Kaunis kimppu lohduttaa.

Kirjoitan tänään hädän partaalta ja itkun keskeltä. Kolme vuotta sitten istuin ambulanssissa itsemurhavaaran vuoksi. Ja muistan sen nyt liian hyvin. Muutamaa päivää aiemmin olin löytänyt Martan kuolleena huoneestaan. Nyt ystäväni oli soittanut minulle apua, koska olin puhelimessa kertonut pelkääväni lääkkeitä. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja asunnossa oli kaksi polttavaa pistettä: liinavaatekaappi oikealla ja lääkekaappi keittiössä takavasemmalla. Kaappien ovet pitäisi avata. Lääkkeet pitäisi ottaa pakkauksistaan ja nielaista yksi kerrallaan. Siellä ovien takana lääkkeet käskivät. Peloissani istuin sohvaan liimautuneena. Olin hirvittävän hauras ja epätoivoinen. Ystäväni ja sukulaiseni olivat huolehtineet minusta kellon ympäri, mutta nyt tätini oli lähtenyt tunniksi pois. Alle puolessa tunnissa romahdin, ja lääkkeet vetivät puoleensa kuin magneetti. Sain kuitenkin soitettua ystävälleni.  

Minä ymmärsin pyytää apua, mutta Martta ei ymmärtänyt. Emme tiedä, mihin aikaan hän kuoli. Luulisin, että aamuyön tunteina. Miksi hän ei tullut herättämään äitiä?

Minä keitin kahvia tavalliseen tapaan, ihmettelin vain, miksi Martta ei ollut vielä herännyt, sillä kello oli jo kaksitoista. Ei Martta enää herännyt. Tunnustelin sykettä ja kiireesti etsin puhelimen. Hetken luulin, että soittaminen auttaa, totta kai, kun näin reippaasti soitan, sitten ambulanssi auttaa, enkö vain voikin hänet elvyttää, ja kohta tytär taas hengittää ja syke palautuu. Mutta tajusin jo ennen kuin ambulanssi tuli. Minun tyttäreni oli kuollut.

Tyttären löytäminen kuolleena on elämäni suurin trauma. Elin tuota traumaa joka hetki ainakin kymmenen kuukautta. Minulla ei ole juuri tekstejä tuolta ajalta, vaikka yleensä kirjoitan päiväkirjamerkintöjä melkein joka päivä. Olen ollut mykkä. Ei väliä, mitä tein. Uidessa näin kuolleen tyttären uima-altaassa edessäni. Kerran laskin sata, kaksi, kolme, neljä viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan sataa; yhdeksännellä sadalla metrillä näky hetkeksi katosi, sitten pääsin tonniin ja porealtaassa näky palasi. Vajaa kymmenen sivua olen kirjoittanut pieninä tuokioina, yleensä kirjoitin humalassa puhelimen muistiinpanoihin ja lähes jokainen teksti kuvaa tuota traumaa.

Syyskuussa 2020 olen aloittanut paljettikantisen päiväkirjan. Olin X:n kanssa Citymarketissa ja näin nätin pikkutyttömäisen kirjan, jonka kannessa luki Think happy. Se muistutti minua pienestä reippaasta Martasta. Meillä oli Martan isän kanssa tapana päättömästi käydä erilaisissa isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa katselemassa ja ostelemassa milloin mitäkin. Kävimme Ikeassa, Tokmannilla, Stadiumissa, Adidas Outletissa, Rustassa, Verkkokaupassa. Vantaalla, Espoossa, Tuusulassa, Keravalla, Itiksessä, Redissä, Triplassa, Hertsikassa. Retket ja ostelu olivat pieniä stoppeja suruun ja saimme tukea toisistamme. Ostimme koneita, keittiöpyyhkeitä, urheiluvälineitä, energiajuomaa, palapelejä, kosmetiikkaa, sukkia, hiustarvikkeita, hautakynttilöitä ja kukkasia.  Luin paljettikirjan nyt läpi. Olen tehnyt merkintöjä mm. siitä, miten olen minäkin yönä nukkunut. Usein nukuin huonosti. Jossain kohti totean, että en ole pystynyt moneen kuukauteen edes kirjoittamaan Martan nimeä.

Vaikka muistan ambulanssin ja lääkkeiden pakottavan voiman, ja tunnen intensiivisen epätoivon, haluan korostaa, että en ole tekemässä itselleni mitään. En tehnyt silloin enkä tee nyt. Lupaan pyytää apua, jos paha tilanne tulee.

Olin sairaalassa melkein kuukauden. En kertaakaan pukenut päivävaatteita. Minulla oli pitkä raidallinen yöpaita, sininen tai valkoinen, ja pitkä sininen villatakki sekä eripariset villasukat, joista vaaleanpunainen oli Martan. Vieraita kävi paljon. Olin uupunut. Saatoin maata sängyssä ja vieras piti kädestäni kiinni. Minulla on ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Sain kukkia, ristikoita, vartalovoidetta, currykanaa ja oranssit villasukkalangat. Lienenkö sitten vähän materialisti, mutta tällaiset konkreettiset asiat ovat minulle todisteita välittämisestä ja siksi hyvin tärkeitä. Mitä elämässäni oli? Ei mitään. Mutta silti katselin kukkia ja ajattelin, että ne ovat kauniita. Miten ihana ele Martan Phoenix-joukkueelta ostaa minulle valkoinen kimppu, jossa oli ruusuja ja liljoja!

Keskustelin kokeneen Harri-nimisen hoitajan kanssa. Harri sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Martan kuolema ei ollut minun syyni. Syyllisyys on ensimmäinen asia, joka tulee itsemurhan tehneen omaisen ja läheisen mieleen. Oli niin monta juttua, joitten takia se olisi voinut olla minun syyni! Että en jaksanut lähteä uimaan, kun Martta viimeisenä päivänä neljän maissa pyysi. Sanoin, että olisit kysynyt aiemmin, nyt en enää jaksa, mennään toisena päivänä, tietämättä, että mahdollisuus oli viimeinen. Ehkä Martta olisi piristynyt, jos olisin lähtenyt hänen kanssaan uimaan.  Kun viimeisinä päivinä puhuttiin Martan tulevaisuudensuunnitelmista, ajattelin mielessäni ”kyllä sä oot hyvä tyttö”. Miksi en sanonut sitä ääneen? Syyllisyys oli valtava eikä se täysin tule koskaan poistumaan. Näitä asioita voi pohtia loputtomiin. Kukaan ei voi tietää, miksi Martta teki itsemurhan. Silti uskoin Harria, joka sanoi, että se ei ollut minun syyni. Harri sanoi viimeisissä keskusteluissa myös vaikean kommentin. Että pitäisi hyväksyä itsemurhan tekijän valinta, että se oli hänen tahtonsa. Tämä on vaikea kysymys, sillä käsittääkseni Martan mieli oli sairauden sumentama.  

Tänään ratikassa Vallilan kirjaston kohdalla ajattelin, että haluaisin kirjoittaa blogia. En vain tiennyt, miten kirjoittaisin. Halusin kovasti kirjoittaa, sillä kirjoittaminen on elossa olemista. Blogi on myös kommunikointia, ja siitä saamani palaute on minulle tärkeää. Usein tarinat kirjoitetaan onnellisuuden kautta, vaikeuksien voittamisen tarinoina. Minäkin kirjoitin kesällä hyvissä voimissa. Olen kertonut selvinneeni Martan kuolemasta. Mutta toipuminen on eri asia kuin selviäminen. Tällä hetkellä en ole se ihminen, joka juoksee kymmenen kilometriä tuosta vain ja monituiset kerrat pyöräilee kaksikymmentä. Olen sellainen ihminen, joka pysyi sängyssä koko eilisen päivän.  

Olen ajatellut, että voisin ottaa Martan muistoksi tatuoinnin. Joskus kirjoitin käteeni Martan nimen malliksi. Siinä olisi lisäksi voinut olla sydän tai kukkia. Minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että nimen jatkuva näkeminen saattaisi muistuttaa surusta liikaa. Sitten viime kesänä mieleeni tuli feeniks. Feeniks-lintu kuvaisi selviämistä ja tietenkin Phoenix on Martan cheer-joukkue. Martan ystävä sitten kertoi, että Marttakin olisi halunnut feeniks-tatskan ja Hailey oli jopa piirrellyt lintujen kuvia Martan käteen. Googlasin tällaisia tatskoja ja löysin yhden mieleisen. En kuitenkaan vielä ollut valmis. Kesällä olin näkevinäni uusien siipien kiiltelevän, mutta tänään hengitän tuhkaa.