Taiteen himo, hurma ja tavallisuus

Olen viime viikkoina lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kirjat ovat erinomaisia. Olin aiemmin vältellyt niitä, koska kuvittelin, että kyse on vain jostain kohupaljastelusta ja tylsästä miesangstista; sen syvällisempiä juttuja en ollut kirjoista lukenut tai ainakaan huomioinut. Sarjan laajuus on tuhansia sivuja, eikä sellaiseen ihan helposti tartu, on vaikea uskoa, että joku voisi kirjoittaa omasta elämästään kiinnostavasti tuollaisen bumaskan. Ja kirjasarjan nimi oli mielestäni mauton, ja onhan se, mutta ei kai kielessä olevia sanoja voi kieltää.  

Osa materiaalista olisikin ihan turhanpäiväistä, ellei kaikki olisi niin tarkasti havainnoiden kuvattu ja konstruoitu. Muisti ei toimi niin kuin kertoja antaa ymmärtää, oikeasti on aukkoja ja epäröintiä, ja esimerkiksi monet lapsuuden tuokiot on tietenkin suunnitellusti rakennettu. Tai mistä minä tiedän, jos Karl Ove poikkeuksellisesti pystyykin muistamaan, millaisia voileipiä juuri tiettynä iltana veljensä kanssa pikkupoikana söi, tai miten kaverin isä oli pukeutunut tullessaan avaamaan ovea. Tällaisia yksityiskohtia kirjoituskursseilla opetetaan tuomaan tekstiin. Myös ihmisten ulkonäkö on hämmästyttävän tarkasti (ja monesti vähemmän mairittelevasti) kuvattu. Karl Ove on siis mallioppilas.

Yksityiskohdat ovat hienoja, mutta se ei kuitenkaan ole syy, miksi olen näihin teoksiin niin viehättynyt. Minua kiehtoo kirjoittajan kyky ajatella. Karl Ove on lukenut laajasti mm. filosofiaa, teologiaa ja taidehistoriaa ja tietenkin kaunokirjallisuutta, ja tekee kirkkaita analyysejä näistä aiheista pitkin matkaa. Olen itse aina vierastanut liikaa teoretisointia, mitä taiteeseen ja sen tulkintaan tulee, sillä olen enemmän kiinnostunut aistimisesta ja kokemisesta. Mutta kun Karl Ove pohtii näitä teoreettisiakin kysymyksiä, hän tekee sen elämänläheisesti ja äärettömän kiinnostavasti. Ja se miesangsti, sitä kyllä on. Mutta. Kun Karl Ove kuvaa itseään, hän tekee sen niin armottoman rehellisesti, että minkäänlaiselle kukkoilulle ei ole sijaa. Päin vastoin, piirtyy kuva hieman sisäänpäin kääntyneestä, ehkä ujostakin ihmisestä, joka kuitenkin vailla häpeää kirjoittaa aivan kaikesta, mukaan lukien oman persoonallisuuden epämiellyttävät piirteet ja ihan kaiken sorttiset ajatukset, mitä ihminen vain ajatella saattaa. (Nyt tulee kyllä erikoinen sivuhuomautus. X, joka itse on kukko, sanoi että Ove on tekonöyrä ja motiivina tähän on naisten kalastelu. Ehkä Ove siis hämäsi minua tai sitten kukko-X on tällä kertaa väärässä.)

 

Koska olen taiteilija, taiteilijuuden tai taiteen tekemisen kuvaus on minulle aina kirjallisuudessa erityisen antoisaa. Karl Ove kirjoittaa kirjoittamisen himosta ja pakosta, siitä kuinka elintärkeää ja kaikkein tärkeintä taide voi taiteilijalle olla. Tiedättekö sen jutun, kun ihmisten sanotaan kuolinvuoteellaan katuvan, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheisten kanssa? Kun sanoo, että menee mieluummin työhuoneelle kirjoittamaan kuin lykkii lastenvaunuja, se on vähän epäkorrektia. Kun mieluummin pysyy työhuoneella, kuin viettää aikaa perheen kanssa, se on epäkorrektia. Mutta niin tärkeää taide voi olla. Muistan, että itse ajattelin parhaina työvuosinani (tähän asti parhaina, sillä tulevaisuus on auki), että taide on kaikkein tärkeintä. Miesystäväni eivät halunneet hyväksyä tätä. Miksi mieluummin maalasin juhannuksen kuin menin mökille? Miksi käänsin virolaista runoutta jouluna? Miksi kirjoitin romaania syntymäpäivänäni? Koska taide oli tärkeämpää kuin mikään muu. Ja myöhemmin häpesin, että olin ajatellut näin. Kun menetin tyttäreni, ajattelin, että taide on toisarvoista, halusin vain tyttäreni takaisin. Tietenkin olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut tyttäreni takaisin! Mutta tuskin olisin voinut estää tyttäreni kuolemaa tekemällä vähemmän taidetta. Luulen, että olin ihan hyvä äiti, koska sain tehdä taidetta. Taide täytti minut ilolla ja energialla, joka säteili myös perhe-elämään. Mutta en ollut aina läsnä, koska olin taiteen parissa.

Kunpa vain taide voisi olla yhtä huumaavaa, kuin se parhaina vuosina oli! Parhaat vuodet alkavat 2004, kun monen vuoden tauon jälkeen pystyin taas maalaamaan. ”Se tappoi sinut taiteilijana”, eräs kollega totesi Ilkan kuolemasta. Ilkka kuoli juhannuksena 2000, noin vain yhtäkkiä hukkui ja kuoli, ja minä tosiaan kuvittelin, että en maalaa enää ikinä. Mutta niin vahva oli maalaaminen, että se punki pahojen vuosien jälkeen esiin. Erityisen hyvät vuodet olivat 2007 ja 2008, jolloin asuimme Martan kanssa Salmelan residenssissä Mäntyharjussa. Maalasin välillä yöllä, kun oranssi väri kutsui ateljeen puolelle. Aamut aloitin uimalla järvessä. Viikonloppuisin teimme pitkiä luontoretkiä. Parhaat vuodet jatkuvat vuoteen 2017, jolloin romaanini julkaistiin ja samalla pidin yksityisnäyttelyn Galleria Katariinassa. Olin jatkuvasti pitänyt näyttelyitä ja kirjoittanut romaania melkein viisi vuotta. Olin hyvässä vireessä ja inspiraatio virtasi. Tein valtavia teoksia, jotka syntyivät huuman ja pitkäjänteisen harkinnan synteesissä.   

Sitten kävi niin, että uuvuin. Työhuone muuttui vieraaksi paikaksi. Kun sinne meni, oli pakko lähteä nopeasti pois. Tämä liittyy varmaankin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, josta olen myös paljon kirjoittanut. Sairastuin sekamuotoiseen jaksoon kesällä 2017 ja se jatkui sitten masennuksena, josta en oikein koskaan toipunut. Olin sairastanut paljonkin näinä vuosina, joita nyt kutsuin hyviksi vuosiksi. Silti aina työskentelin paljon. Tulin sairaalasta ja jatkoin. Tein vähän aikaa jotain pienimuotoista, mutta sitten taas ryöpsähti. Sairaus oli maniavoittoinen, ja mania voi olla taiteen kannalta otollinen tila. Romaanin julkaisu ja näyttelyn maalaaminen samaan aikaan oli kuitenkin jälkeenpäin katsottuna valtava ponnistus. En ole julkkis, mutta romaanista seurasi taviksen mittakaavassa paljon julkisuutta, mikä oli myös kuormittavaa. Voi olla, että lehdissä kirjoitetaan ”väärin”, jotain tällaista koin välillä. Minusta tuntui, että olin antanut kaikkeni, eikä enempää ollut. 2017 oli kuuma kesä, ja makasin heinäkuun päivät yksin sängyssä jaksamatta lähteä minnekään. 2018 alussa olin sairaalassa masennuksen vuoksi. Tuossa välissä sain tehtyä vain hajanaisia yksittäisiä työpäiviä, niin että maalasin joitakin pieniä teoksia, joilla osallistuin yhteisnäyttelyyn kesällä 2018.

Ja nyt hyppään ajassa, koska voin. Kirjoittamalla voi hypätä ajassa, vaikka elämässä ei voi, ja siksi se on ihmeellistä. Sanat ovat vahvoja ja ne kannattelevat kirjoittajaa. Minun ei tarvitse nyt kertoa, mitä tapahtui vuonna 2019 ja miten voin vuonna 2020 ja 2021. Hyppään tällä kertaa ne yli, jätän ne ajattelematta, koska voin. Tulen tähän päivään, elokuuhun 2022. Päivä on ollut kuuma ja auringonlasku on raidallinen: neljä vaaleanpunaista raitaa ja sinistä ja keltaista välissä; näen sen tästä sohvalta, sillä olohuoneen ikkunani on luoteeseen. Jossain kuuluu hälytysajoneuvon ääni, mutta ääni on kaukana, hälytys ei ole täällä.  

Kävin tänään työhuoneella ja maalasin toisen pohjustuskerroksen yhteen tauluun. Pingotin toisen kankaan ja maalasin siihen ensimmäisen pohjustuskerroksen. Katsoin vähän vihreää neliöpohjaa, ajattelin että voisin maalata siihen kirkkaampaa vihreää, mutta en maalannut. Pesin pohjustuspensselin ja kävelin bussille. Olin aiemmin päivällä käynyt terapiassa, ja minusta tuntui, että päivä on täysi.   

Olen tänä kesänä välillä piirtänyt. Suosikkiaiheeni on monet vuodet ollut kukat. Kukkien piirtäminen taisi alkaa sairaalassa kesällä 2010. Myös romaanihenkilöni Janna piirtää kukkia sairaalassa. Tänä kesänä olen piirtänyt tusseilla ja mallinani on ollut tuoreita kukkia ja kukkia eri kuihtumisen vaiheissa. Melkein kiinnostavimpia ovat olleet kuivat neilikat. Hankin alkukesästä erilaisia tusseja, koska ne olivat hienoja. Ajattelin, että koska olen taiteilija, minun kuuluu piirtää. Raivasin tilaa keittiön pöydälle. Eivät ne kummoisia heti olleet. Mutta muistan, että viime viikolla tuli jännittävä, tuttu tunne. Tuli tunne, että jotain uutta syntyy. Että keksin juuri nyt jotain, mitä en ennen ole keksinyt, viiva meni hienosti, ja valitsin seuraavan kynän värin hyvällä tuntumalla, itsellenikin yllätyksenä, että kappas, turkoosi, tietenkin! Se tunne on inspiraatio tai flow, joka on viime aikoina ollut harvinainen. Maalasin viime vuonna ehkä viisitoista maalausta. Koin kyllä hetkittäin iloa ja onnistumisen tunnetta, mutta parhaiden vuosien meininki on kaukana siitä, mitä nyt on. Maalaaminen on tavallista. Teen sitä mieluummin kuin istun kaupan kassalla, mutta siinä ei ole kiihkeää vetoa, maniaa tai mystiikkaa.

Kun luin Karl Oven ajatuksia, olin vähän että älä nyt viitsi, ei se nyt niin tärkeää ole! Olisi hienoa saada tuo tunne taiteen tekemisen tärkeydestä, mutta toisaalta olen tällä hetkellä tyytyväinen moniin muihin asioihin elämässä. Minusta tuntui mahtavalta, kun heinäkuussa juoksin ekaa kertaa 10 km. Itse asiassa en edes juossut ihan koko aikaa, vaan välillä kävelin, mutta se tunne, mikä tuolla lenkillä tuli, oli huikaiseva. Juoksin meren rantaa, sitten jokivartta, oli vihreää, mukavan lämmintä, kukat tuoksuivat, sydämeni sykki terveenä ja jalkani olivat vahvat. Olin vahvasti elossa ja se oli huikaisevaa! Sain numeroita ja käyriä urheilukellon sovellukseen, ja sekin on kiinnostavaa, mutta puhdas kokemus vauhdista ja oman kropan voimasta oli mahtava. Myös uiminen tuottaa minulle hyvää oloa. Käyn useimmiten tätini Ellin kanssa ja alussa vesijuoksemme ja juttelemme kuulumiset. Se on tärkeää.

En tiedä, pääsenkö enää huimiin tiloihin taiteen kanssa. Se olisi toki mahtavaa, mutta ei se ole välttämätöntä. Elämässä on jonkinlainen rauha. Tykkään siitä, että saan herätä aamulla ilman kiirettä ja syödä puuroa maapähkinävoin ja marjojen kanssa. Luen Hesarin ja juon kolme kuppia kahvia, sitten lähden töihin tai terapiaan tai uimaan. Elämässäni on paljon hyviä ihmisiä ja saan viettää aikaa heidän kanssaan. Harrastan paljon liikuntaa. Tykkään siitä, että saan illalla katsoa leffaa tai sarjaa tai dokumenttia tai reality-tv:tä tai kuunnella äänikirjaa ja tehdä palapeliä. Olen harvoin ahdistunut. Olisi hienoa olla supersankaritar ja upea huumakiimataitelija, mutta minä olen ihan tavallinen Maaria eikä se haittaa.