Lucia loistaa

Tulivuori-maalauksen edessä kirjan kannen suunnitelleen taiteilija Ulla Karttusen kanssa. Kuva: Raimo Granberg

Ajastan tämän postauksen ilmestymään samaan aikaan, kun sunnuntain Hesari alkaa kolahdella postiluukuista. Sitä ennen en saa tätä loistavaa uutista kertoa. Nyt on syytä olla iloinen ja ylpeä onnistuneesta työstä: Lucian silmät on valittu Hesarin esikoiskirjakilpailussa kymmenen finalistin joukkoon! 

Tiesinhän minä, että tämä on hyvä kirja, mutta joskus hyväkin taide jää vaille kummempaa huomiota. Luciasta on helmikuisen ilmestymisen jälkeen pitkin matkaa kirjoitettu paljon ja olen saanut kovasti kiitosta lukijoilta. Tämä tunnustus siihen päälle tuntuu varsin hyvältä.

Herkistyin muistelemaan, kuinka nuorena haaveilin, että joskus vielä kirjoitan oman kirjan. Sitten kun tosiaan kirjoitin, sain aika kauan haaveilla kustannussopimuksesta ennen kuin haave toteutui. Sitten toivoin, että kunpa Hesari noteeraisi kritiikillä, mitä sain odottaa jokusen kuukauden. Kritiikki sitten jo tarkoittikin, että olen mukana kisassa, mutta en tiedä, uskalsinko toivoa pääseväni tähän asti. Oho, ajattelin, kun toimittaja soitti onnitellen alkuviikosta.

Taisin vähän pelätä, että kirjan kaunokirjalliset arvot ohitettaisiin omaelämäkerrallisuuden vuoksi; varsinkin alussa julkisuus liittyi paljolti tähän puoleen, että miten minä elän kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Päätin olla avoin, koska luulen siten voivani auttaa muita. Mutta kuten olen kertonut, naistenlehtijulkisuus oli henkisesti rankempaa kuin osasin odottaa. Tämä vuosi on ollut vaikea, sillä olen sairastanut enemmän kuin ollut terve, en ole juurikaan pystynyt luomaan mitään uutta. On vähän traagista, että jos minulla ei olisi bipolaarihäiriötä, koko hienoa romaania ei varmasti olisi syntynyt. Sairastaminen on välillä niin kivuliasta, että ei siinä mikään tunnustus lämmitä. Välillä ehdin hengähtää, mutta masennus ehti taas ahmaista minut aika syvälle pari viikkoa sitten. Tuskailin peiton alla, paino rinnan päällä teki vaikeksi liikkua yhtään mihinkään.  Niinpä saatuani uutisen ehdokkuudesta mieli kääntyi hetken ilon jälkeen murehtimaan esimerkiksi sitä, että onko minulla ehjiä sukkahousuja, jotka voisin pukea mekon kanssa Kirjamessujen haastatteluun - miten vaivalloista, jos joudun lähtemään ostoksille! Pitääkö laittaa kynsilakkaa? Ja tietenkin: miten osaan puhua fiksusti? No, valiteltuani vähän, ehkä paljonkin, läheisilleni masennusajattelu vaikeni ja osasin olla taas iloinen. Tänään kävin Kirjamessuilla ja kustantamon väellä oli melkoinen into pinnassa asiasta, sovittiin juhlatkin ehdokkuuden kunniaksi. Masennusta ei kutsuta mukaan.

Nyt olen hyvällä mielellä, sopivasti jännittynyt. Sunnuntaina klo 15-16 kaikki kilpailun finalistit ovat haastateltavana Kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla. Tervetuloa kuuntelemaan! Kai se hyvin menee.