Yksi otos Anna-lehden kuvauksista. Sain poikkeuksellisesti tämän maksutta käyttööni blogia varten. Normaalisti kuvattava joutuu ostamaan kuvat, jos haluaa niitä itselleen.
Menin laskuissa sekaisin kymmenen jälkeen. Niin monta kertaa olen ollut julkisuudessa tänä keväänä, eniten lehdissä ja netissä, kerran radiossa ja kerran eräässä keskustelutilaisuudessa. Kuten viimeksi vihjasin, olen tällä hetkellä uupunut – niinpä en ole jaksanut edes julkaista lehtijuttuja Hekumassa. Kotivinkissä (nro 11, 31.5.2017) oli juttu, josta itse tykkäsin. Lupaan postata sen myöhemmin. Annan jutun julkaisin aiemmin, ja sain siitä paljon positiivista palautetta. Lukijat olivat valinneet artikkelin lehden parhaaksi jutuksi. Koin kuitenkin itse ikävänä sen, miten isosti elämäni isoin trauma ("hieno tragedia, tästä tulee hyvä juttu") nostettiin esiin. Kun en halunnut vastata kysymyksiin, toimittaja etsi sopivan Iltalehti-sitaatin netistä. Suoraan sanottuna menin ihan tolaltani joksikin aikaa.
Nyt on juhannusaatto. Kuten lähipiirini ja Annan jutun myötä moni muukin tietää, minulla on vaikea olo. Koska I on kuollut. Tai oikeastaan I tulee kuolemaan ensi yönä, koska ajassa on tällä hetkellä rotko. Tällä hetkellä me syömme, juomme ja juhlimme ystävien kanssa, aurinko on kirkas, ja vauva nauraa. Joku sanoo, että vauvalla on samanlaiset silmät kuin isällään, ja tällä kertaa I ei korjaa, että hän ei ole isä. I on pukeutunut iänikuiseen mustaan poolopaitaan, vaikka on lämmin, hän kuvittelee kaulansa näyttävän muunlaisessa paidassa typerältä. Hänen tukkansa punertaa niin nätisti. Vielä vuosien päästä löydän punaisia kiharahiuksia novellikirjan välistä.
Olen aikanaan ja nyt taas viime aikoina pohtinut käsitettä 'surutyö'. Että mitä se tarkoittaa ja voiko suremista tehdä kuin jotain hemmetin duunia. Ei ainakaan projektina: otan tämän tehtäväksi ja teen ripeästi ja sitten se on hoidettu pois – ei. Sureminen voi kestää vuosia vuosia ja voi olla, että se ei ikinä kokonaan lopu. Ihmiset kokevat asiat eri tavalla, eikä ole oikeaa aikaa tai tapaa surra. Itse kuitenkin ajattelen, että jos läheinen menehtyy nuorena ja aivan yllättäen, suru on tavallista vaikeampi kantaa, kestää, työstää ja mitä verbejä tähän nyt vielä lisäisin. Surussa on monenlaisia vaiheita ja se kattaa kaikki inhimilliset tunteet, tätä olen kuvannut Lucian silmien Uljas-jaksoissa. Ihan turha väittää muuta, nämä jaksot ovat hyvin omaelämäkerrallisia.
Pengoin eilen työhuoneen lipastosta öljypastelleja. Löysin valokuvan Salmelasta vuodelta 2000. I on Kesän nuori taiteilija, ja hän pitelee kädessään kukkakimppua, joka mätsää täysin minun fuksianpunaiseen silkkimekkooni. Näytämme onnellisilta, tarpeetonta mainitakaan. Löysin toisia kuvia syksyltä 2009. Niissä teen surutyötä, konkreettisesti, maalaan Hukkuminen-sarjaa. Näytän hirvittävän ahdistuneelta – niin ahdistuneelta, että tekee pahaa katsoa noita melkein tuntemattomia kasvoja. Tuo työ kesti kaksi vuotta, maalasin kai kolmisenkymmentä isoa työtä paljain käsin. Olen tehnyt surutyötä myös kirjoittamalla; ihan siitä kesäkuusta 2000 alkaen kirjoitin, ensin päiväkirjaa, sitten romaanin Helmenharmaa, viinintumma vuosina 2002-2004. Tuota romaania ei julkaistu, ja luulen että niin on hyvä, sen verran riipivän henkilökohtainen se oli. Olen surrut paljon myös terapiassa. Kirjoitin uuden romaanin vuosina 2012-2017, sen, joka sitten julkaistiin. En ottanut mukaan tekstimateriaalia vanhasta. Surin lisää kirjoittaessani Jannan surusta (ja surutyöstä?). Eräässä lukijapalauteessa sanottiin, että "Uljas on kirjan umami". Annassa minun sanotaan sanoneen, että ehkä suru on nyt vihdoin käsitelty loppuun. Siinä mielessä ehkä, että mielentilani on tänään rotkosta huolimatta melkein seesteinen. Mutta I:llä tulee aina olemaan iso paikka sydämessäni. Minulla on edelleen käytössä joitakin I:n maalausvälineitä enkä voi olla ajattelematta häntä, kun käytän niitä, mutta tuntuu hyvältä, että saan käyttää niitä. Sen sijaan tätä maalausta en pysty pitämään seinällä:
Ilkka Lammi Maaria, kesä 2000. Hän maalasi tämän vain pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Minusta on hyvä, jos juhannus on kolea. Eikä ainoastaan siksi, että se sopii paremmin mielentilaani. Hukkuneita on silloin vähemmän. Minä en vietä juhannusta, mutta te jotka vietätte, pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne.
.jpg)
