Huh ja ohoh!

Tumma puhuu 1 (100x150cm) 2016

Huh huh. Käteni ovat rakoilla hinkkaamisesta, polveni ja sääreni ovat mustat värilammikoissa konttaamisesta. Ihanaa! Vihdoin. Bipolaariperkele kiusasi minua neljä kuukautta. Tänään olin kolmatta kertaa töissä tauon jälkeen. Vielä vähän aikaa sitten perkele kuiski korvaani ilkeyksiä, ja melkein aloin uskoa sitä: ei minulla ole enää mitään maailmalle antaa, pidetään nyt se viimeinen näyttely ja se siitä. Masennusperkele on ovela kaveri. Olen elänyt aika monta masennusta, ja tiedän, että tila menee ohi. Teoriassa tiedän myös, että masennuksessa ajatusmaailma vääristyy: elämä on epäonnistumisten sarja, maailma on kurja, ja minä olen huono ja turha. Pystyn jopa jossain määrin tajuamaan tämän depressiossa ollessani, että ok, tämä ajatus ei ole totta, tämä on masennusajatus. Silti koin ikään kuin yhtäkkiä oivaltaneeni väistämättömän tosiasian; urani on loppu. 

Mutta nyt katkaisin perkeleen hännän palettiveitsellä ja se luikki kiireen vilkkaa pakoon. Paha meni, tulee uutta ja hyvää. Se urakin jatkunee vielä, sillä tuskin tulen kuolemaan kahden kuukauden kuluttua, sellaistakin masennusperkele yrittää uhrilleen väittää.

Lienen puhunut useastikin siitä, miten maalaus joskus yllättää maalarin. Näin onnekkaasti pääsi käymään. Minulla on nyt tekeillä 100x150cm kokoisia töitä. Laitoin kerralla kolme pohjaa lattialle, että pohjustanpas nyt nämä. Jostain syystä halusin pohjustaa mustalla. Taisin ajatella että on kiva tempoa siihen sitten kirkasta päälle. Ehkä teen sellaisiakin vielä, mutta näistä tulee nyt toisenlaisia, kuten kuva kertoo. Kävi niin, että kauhistuin paksua mustaa. Ihan kuin maalaus olisi huutanut apua, älä tee minulle näin! Aloin huuhtoa, pyyhkiä ja raaputtaa väriä pois. Ehkä en kerrokaan tällä kertaa yksityiskohtaisesti, mitä kaikkia temppuja tein ja mitä välineitä käytin. Meininki oli kuitenkin kuin mattopyykillä, reipasta emäntätouhua.

Takaraivossani on koko ajan tikittänyt päivämäärä 14.2.2017. Silloin avataan näyttelyni Galleria Katariinassa. Toki minulla on olemassa maalauksia, jotka eivät ole vielä olleet missään esillä, mutta ne ovat aika sekalaista sakkia. Galleriassa on kaksi huonetta, joten voin rakentaa kaksi erilaista maailmaa, mutta kummankin maailman tulisi sitten olla jotenkin yhtenäinen. Joudun varmasti jättämään useammankin sinällään hyvän maalauksen pois. Niinpä tarvitsen lisää uutta. Tämän ensimmäisen uuden myötä minulle tuli jonkinlainen visio gallerian toisesta huoneesta. Katsokaapas:

Eikö tulekin sellainen wau-efekti? Oranssi työ sattui olemaan siinä vieressä, kun otin uutukaisen kuvattavaksi. Katsoin, että oho, tässä on jotain, mikä tulee toimimaan.
Toivotaan, että tästä lähti nyt hyvä työputki ja lisää yllätyksiä ilmaantuu. Melkein uskaltaisin luottaa.