Tämä
kirjoitus on tyyppiä ”Vähemmistön edustaja vetää herneen
nenään”. Vähemmistöt vetävät joskus herneen nenään ja
vänisevät aivan mitättömistä jutuista – ts. ko. vähemmistöön
kuulumaton saattaa nähdä asian näin. Samaan aikaan vähemmistön
edustaja kokee tulleensa hyväksikäytetyksi, syrjityksi, ohitetuksi,
pilkatuksi, karrikoiduksi tai leimatuksi. Muistatteko
feikkisaamenpukutwerkkivideokohun viime keväältä?
Saamelaistaiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat
Hesariin kritisoiden Kiasmaa saamelaiskulttuurin halventamisesta.
Jenni Hiltusen Grind -teoksen hankkiminen museon kokoelmiin merkitsee
heidän mukaansa alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä. Kiasma
vastasi kritiikkiin, että teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta.
Saamelaisten kokemus ja mielipide ei vaikuttanut Kiasman näkemykseen
teoksen luonteesta eikä Kiasman selitys poistanut saamelaisten
mielipahaa. Itse katsoin teosta ennen kohua ja jälkeen kohun
silkkana visuaalisena leikkinä: väriä, muotoa, ryhmiä. Keskustelu
kuitenkin tuotti aiheesta kiinnostuneille uutta informaatiota
saamelaiskulttuurista, saamelaisten historiasta ja erilaisten pukujen
merkityksistä; tämä oli pelkästään hyvä asia.
Mutta
siis nyt minulla on herne nenässä. Koska minun vähemmistöstäni
valehdellaan telkkarissa!
Olen
närkästynyt tv-sarjasta Black Box, joka on tällä hetkellä
katsottavissa Areenassa.
Ylen
sivuilla sarjaa esitellään näin:
”Aivotutkija
Catherine Black (Kelly Reilly) on oman alansa kiistaton
huippu. Hän työskentelee Kuutiossa, neurokirurgian
edistyksellisessä erikoissairaalassa. Tohtori Blackilla on kuitenkin
salaisuus, joka vaikuttaa sekä hänen uraansa että
yksityiselämäänsä. Tutkija sairastaa kaksisuuntaista
mielialahäiriötä. Se pysyisi hallinnassa lääkityksellä, mutta
Catherine Blackilla on taipumus jättää lääkkeensä
ottamatta. Hän nimittäin kokee olevansa silloin luovimmillaan ja
säkenöivimmillään.”
Kuulostaa
jännältä. Jännää onkin. Mutta. Sarja antaa bipolaarihäiriöstä
aika kummallisen kuvan, ja se suututtaa minua. Ok, kyseessä on
fiktio eikä dokumentti, ja fiktiossahan voi vissiin tapahtua mitä
tahansa. Käsitän kyllä, että seikat, joita minä pidän virheinä,
johtuvan tv-kerronnan ”vaatimuksista” vetää mutkia suoraksi, ja
vauhdikkaat bipokuviot tuovat kerrontaan kivasti suolaa ja chiliä. Mutta näin bipon asiantuntijana katson
aiheelliseksi vähän analysoida tarun ja toden suhdetta Black
Boxissa.
Jee mä oon Lintsil, paitsi et tää on viel parempaa
Heti
ensimmäisessä jaksossa päästään kunnolla vauhtiin. Catherine
lähtee työmatkalle. Hänen on määrä pitää puhe aivotutkijoiden
kongressissa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ihan ota sujuakseen. No
mutta, äkkiäkös jumista selvitään! Catherine jättää lääkkeet
syömättä, ja simsalabim, mielikuvitus saa siivet, kuumeinen kynä
kirjoittaa nerokkaan puheen!
[Öhöm:
se, että jättää lääkkeet yhden kerran ottamatta ei todellakaan
aiheuta nousukiitoa seuraavana päivänä. Parin viikon
lääkkeettömyys saattaa jo sitten laittaa vipattamaan. Mutta on
yhtä mahdollista, että lääkkeistä kieltäytyminen johtaa
masennukseen. Eli kaksisuuntaista ei noin vain voi ohjailla kuin
raitiovaunua.]
Stay
upit vilahtavat lyhyen helman alta, kun Catherine nousee taksiin.
Paljastava mekko ei välttämättä ole korrektein asu tilaisuuteen.
Mutta pitäähän maailman seksikkäimmän naisen ilmaista
seksuaalisuuttaan!
”Te
olette täysin tietämättömiä”, Catherine aloittaa puheensa.
Seinälle on heijastettu valtava kuva Vincent van Goghin maalauksesta
Tähtikirkas yö. Yleisössä kohahtaa. Mutta Catherinen puhe on
juuri sopiva kombinaatio provokaatiota ja briljeerausta. Hän
muistuttaa, kuinka vähän aivoista loppujen lopuksi tiedetään. Hän
luettelee ”hulluja neroja”: Sylvia Plath, Hemingway, Charles
Dickens, Herman Melville... ja kysyy: ”Olisiko heidät pitänyt
lääkitä keskinkertaisiksi?” Kun puhe päättyy, yleisö nousee
taputtamaan ja huutamaan bravota.
Matkalla
hotellille Catherine elehtii takapenkillä vamppimaisesti ja nappaa
autonkuljettajan mukaansa. Mekko meinaa lähteä päältä jo
hississä. Kiihkeyksien jälkeen mies kerää vaatteensa ja nappaa
rahatukun Catherinen lompakosta. Catherine ei huomaa mitään,
hänellä on kiire parvekkeelle, yöilmaan.
[Kaikki tämä on hyvin kuvattu ja näytelty ja myöskin mahdollista ja uskottavaa.]
Lisää lisää lisää!!!!! Vielä vielä vielä!!!!
Catherine seisoo parvekken kaiteella. Taivas muuttuu Vincentin
maalaukseksi. Hurmioitunut päähenkilömme näkee itsensä liitelemässä kaupungin yllä.
[Öhöm,
tässä mennään ennätystahtiin jo psykoosin puolelle. Läheskään
kaikilla maanikoilla tila ei etene tämänkaltaiseen
hengenvaaralliseen pisteeseen.] Käsikirjoittaja pelastaa päähenkilön
täpärästi, puhkeaa rajuilma, joka heittää Catherinen takaisin
parvekkeen turvalliselle puolelle. Ja kappas, seuraavana aamuna
Catherine herää ihan tavallisena! Kiva seikkailu, kaikki hyvin!
[Öhöm,
tällainen ei nyt vaan mitenkään ole mahdollista! Maniasta
toipuminen vie viikkoja, ja psykoosipotilasta on aina hoidettava
sairaalassa.]
Toisen
kerran Catherine käyttää ”lääkkeet pois ja neroksi” -kikkaa
kohdatessaan vastaanotolla vesikauhuun sairastuneen tytön. Tauti on
edennyt pitkälle ja lääkärit toteavat, että parannuskeinoja ei
ole. Mutta nero-Catherine keksii ratkaisun!
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]
[Neroratkaisujen keksiminen on hyvinkin mahdollista, peräti todennäköistä (hypo)maniatilassa, mutta öhöm taas tuo "hankitaanpas äkkiä mania tarpeeseen".]
Catherine
käy säännöllisesti terapeutin juttusilla. Siinä missä
Catherinen hahmo on kirjoitettu osittain ”väärin”,
harmaatukkainen naispsykiatri (Vanessa Redgrave) tuntuu kaikin puolin uskottavalta
hahmolta. Hän
on ymmärtäväinen, mutta analyyttinen ja tiukka, hän ei lässytä,
vaan haastaa potilaansa ajattelemaan ja ottamaan vastuuta. Kun
Catherine hehkuttaa manian ihanuutta, maailmanvalloitusfiilistä ja
luettelee hullunerosankareitaan, terapeutti muistuttaa, kuinka
sankarit kuolivat huumeisiin tai tappoivat itsensä. ”Sitäkö sinä
haluat, olla poikkeuksellinen ja kuollut?” hän kysyy.
Lopettakaa meteli, sammuttakaa jouluvalot, pysäyttäkää huvipuisto!
Sarjan
loppujaksoissa bipolaarihäiriö alkaa näyttäytyä realistisempana. Kikkanapin napsauttaminen lääkkeillä pelleilemällä ei lopulta
onnistukaan, Catherine ei hallitse sairautta. Kivakiva loppuu, ahdistus kasvaa.[Vähemmistön edustaja relaa, mutta muistuttaa kuitenkin, että kaikki bipot eivät esim. kuule vainoavia ääniä.] En kuvaa juonta tämän
enempää, mutta lopulta Catherine joutuu tahdonvastaiseen hoitoon ja
viettää hoitolaitoksessa kuukauden verran. Harmi kyllä, itse
hoitoa ei kuvata. Mutta se, miten hauraana sankari palaa kotiin ja
työhön, on hyvin realistista ja koskettavaa. Päädynkin suosittelemaan sarjaa. Valitettavasti Black Boxia ei ole tehty yhtä tuotantokautta enempää. Vähemmistön edustajana
toivoisin jatkoa.Mitä mieltä sinä olet Black Boxista?
Niille lukijoille, joille bipolaarihäiriö ei ole kovin tuttu, suosittelen tätä Duodecimin artikkelia ja
bipoinfo-sivustoa.