Taivaanrantaan, Jerusalemiin!

Kurkotin kuuseen, kultalehvään, kukkalatvaan. Joka kurkottaa, kapsahtaa. Vaan en minä! Joka nuolaisee, tipahtaa. Vaan en minä! Nuolaisin, sain suun täydeltä hunajaa. Vihreää aidan takana, minun ruoho vihreämpi.

Kiipesin kultakuuseen, kapusin kaunolatvaan. Nappasin tähden, sain kuun reunasta kiinni. Otava otti kyytiin.

Luulin itsestäni liikoja, olin enemmän. Kuvittelin suuria, löysin suurempia. Kolkutin, ei avattu. Palasin seitsemän kertaa. Ei avattu. Palasin seitsemän kertaa seitsemän kertaa. Aukeni rautaovi, aukeni kultaovi ja timanttiovi. Kimmeltää. Taivaan kellot helisevät ja kerubit ja serafit asuvat huoneissani.

Minä olen taivaanrannanmaalari. Suomen kielen perussanakirja sanoo, että sellainen on epämääräinen henkilö, haihattelija. Wictionary sanoo, että taivaanrannanmaalari on mahdottomien asioiden uneksija ja ainainen haaveilija. Mutta minä olen myös jääräpää. Ja jääräpäähaihattelelija ottaa, tekee ja menee.

Toteutunut uni on tämä: Matkustan tähtikyydissä pyhimmistä pyhimpään, Messiaan kaupunkiin Jerusalemiin! Amerikkalainen Thanks to Scandinavia -säätiö myönsi minulle opiskelustipendin Heprealaiseen yliopistoon. Opiskelen kieltä Holy Landissä tänä vuonna peräti kaksi kuukautta. Olen niin iloinen ja ylpeä.

Olin arvellut, että säätiössä minua saatettaisiin tosiaan pitää epämääräisenä henkilönä. Olen vuosien varrella tehnyt niin monenlaisia juttuja, jotka eivät välttämättä liity lainkaan toisiinsa. Olen välillä keskeyttänyt yliopisto-opinnot kymmeneksi vuodeksi, olen suoritellut kummia kursseja semiotiikasta antiikin tutkimukseen; minulla on ihan liikaa opintopisteitä, mutta ei ihan järkeviä opintokokonaisuuksia. Ilmeisesti intohimoni vakavuus tuli ilmi kirjoittamassani motivaatiokirjeessä ja heprean opettajani sekä proffani erinomaiset suositukset auttoivat asiaa. Säätiö myöntää vuosittain kaksi stipendiä kuhunkin Skandinavian maahan. En tiedä, keitä kilpailijani olivat. Mahdollisesti siellä oli pari muuta judaistiikan opiskelijaa, kenties joku Lähi-Idän tai eksegetiikan tutkija, väikkärinväsääjä, alueeseen keskittynyt toimittaja ja luultavasti jokunen teologian opiskelija. Hyväksyntäkirjeessä sanoivat, että taso oli ollut tänä vuonna erityisen kova. Jännä nähdä sitten, kuka se toinen suomalainen on.

Lähden matkaan huomenna. Hekuma jää tauolle, edelliskesän Haifan kokemuksesta tiedän, että kesäyliopisto-opiskelu on todella tiivistä, ja päivän oppituntien ja läksyjen jälkeen ei aina jaksa muuta kuin tempaista falafelin ja mennä nukkumaan. Aion kuitenkin olla viime kesää aktiivisemmin tekemisissä paikallisten kanssa ja puhua kieltä vaikka väkisin. Jos bussikuski yrittää vaihtaa kielen englanniksi, sanon ”Ma? Ani lo medaberet anglit”. Että häh, en puhu englantia. Olen löytänyt Couchsurfingin kautta useamman ystävän Jerusamista ja kirjoitellut sähköposteja sekä hepreaksi että englanniksi. Nuoret miehet ottavat mielellään yhteyttä, varmasti käyn niitten kanssa kahvilla, mutta eniten olen kirjoitellut 79-vuotiaan Ninan ja 73-vuotiaan Arian kanssa. Odotan malttamattomana, että saan kuulla lisää heidän elämäntarinoistaan.

Jerusalem! Tulen huikaistumaan tuhat kertaa.

Aamuyö heinäkuussa, Helsinki

Heinäkuun yö, Helsinki (75x150cm) 2015

Tämä maalaus on vähän samaa porukkaa kuin nämä aiemmin dissaamani keskeneräiset. Siinä se oli samassa kasassa, myös kesken. En kuitenkaan hyväksynyt tätä dissailutuokioon, tämä ei ollut hankala eikä huono. Se tarvitsi ihan muutaman pienen kosketuksen tullakseen valmiiksi. 

 Kirjoitan tätä klo 2 ja minusta pohjoisluoteessa näyttää nyt aika lailla tuolta. No, oikeastaan taivas on tasaisempi, pilvipeite utuinen eikä tällainen ukkosta uumoileva, mutta kuitenkin se on aika tumma. Koillisessa on hienoinen sarastus. Huoneessa on hämärää, minulla on valot päällä. Melko varmasti etelässä syntynyt maalaisi vaaleamman sinisen. Juttelin joskus jonkun paljasjalkaisen kanssa, ja vähän valitin, kun Helsingissä tulee keskikesälläkin hämärä, kaipasin oikeaa yötöntä yötä. Helsinkiläinen ei ollenkaan ymmärtänyt mistä puhuin!

Tänään matkustan sinne valkeampiin öihin! Harmi vaan, että on luvattua sadetta ja viilenevää. Minä vietin kaikki kuumat päivät työhuoneella, otin ilon irti viimeisistä päivistä ennen lomaa. Mutta mökissä on joskus mukava löllöillä ihan vaan sohvalla ja lukea kirjoja. Pakkasin mukaan David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy. (Kunpa osaisin lukea sen hepreaksi!) Ja joka ilta on sauna.

Kuseta, kuseta, bimbo ei käsitä

 Lällällää mullon vanhaa rahaa!

Meikänaista on helppo kusettaa. Tervetuloa vaan. Ihan sinisilmäinen en ole, sillä lapsensilmiini tuli aikuisena vihreät rinkulat (olenko siis muuttumassa noidaksi – haa!). Minulla ei ole tapana suhtautua toisiin epäluuloisesti. Yleensä ajattelen ihmisistä hyvää, ellei sitten tapaamani ihminen käyttäydy todella huonosti tai epämiellyttävästi.

Suora ilkeys on helpompi havaita kuin kieroilu, varsinkin jos ei ole itse kohteena. Joissakin arkitilanteissa puutun epäasialliseen käytökseen. Näin tapahtui viimeksi Lidlissä, kun kiivastunut (känni)herra sätti kassatyttöä jonon pituudesta: ”Perkele täällä monta tuntia pitää seisoa.” Sanoin, että kauankohan olet odottanut, ehkä kaksi minuuttia, ja varmaan hyvin joudat odottaa kaksi lisää. Mutta isojen korstojen kahinat ja piripäiden sekoilut on paras kiertää kaukaa. Lasten kiusaamistilanteita nähdessäni puutun aina. Toisinaan yritän myös kasvattaa teini-ikäisiä; tämä ei ole välttämättä kovin hyvä idea! Kerran työhuonekulmilla hengaili iso porukka 12-17v jätkiä. Polttivat tupakkaa. Totesin, että taidatte olla vähän liian nuoria. ”Et sä oo meidän mutsi!” Kyllä mä vähän niin kuin olen, intin, ja rööki on kuulkaa huono homma.”No et oo, ja etkö muka ite oo ikinä nuorena kokeillu mitään? Minkä väriset stringit sulla on? Taitaa olla punaset.”

Sitten on sellaista mukamas perusteltua vinoilua ja vapaamatkustelua. Tapaus lapseni ala-asteen leirikouluun liittyen. Tiedättehän, kun suuri osa vanhemmista näkee suunnattomasti vaivaa kauppaamalla vessapaperia, kaakkua, karamelleja (ai faan, miten monta laatikkoa meille jäi niitä tahmatoffeita ja kolakiekuroita!), sukkia, kalsareita ja huuhteluainetta. Ja jonkun täytyy kysellä tarjouksia leiripaikoista ja bussifirmoista. Sitten on vanhempia, jotka kritisoivat kaikkea, mitä muut yrittävät. No, pari luokan iskää kyseli sähköpostilistalla että eikös nyt voisi jotain värillistä vertailuesitettä saada niistä leiripaikoista. Minä siihen, että mahtavaa hei, Kimmo ja Pekka, jos teette väriesitteet ja tilastot! Voitte arvata, että Kimmo ja Pekka vaikenivat. Mutta meikänaisen täytyy vielä opetella puolustautumaan muillakin miekoilla, pelkällä sanan säilällä ei aina pärjää. Voi X, nyt mä kadun sitä etten lähteny sun kanssa ampumaradalle vuonna 1995!

Lällällää, mullon kaks rahaa!

Heti luuli kumihuuli, siinä on kaks puolta!

En esitä hyvää ihmistä. En anna Helsingin kerjäläisille rahaa. Mitä mieltä te olette, tulisiko antaa?Olen kuitenkin  päättänyt ostaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvän  Ison numeron, ostan sen mieluiten joltakulta nuorelta naiselta. Minusta lehden idea on varsin mielekäs: työtön saa itselleen suurimman osan myyntihinnasta, ja lehden sisältökin on ihan kiinnostava. Mutta teenkö väärin, kun en pudota kolikkoa maassa istuvan mummon kuppiin? Tuskin hän tietää mistään Isosta numerosta. Mitä jos ostaisin hänelle karjalanpiirakoita?

Muutama päivä sittten kohtasin Postitalon kulmalla nuoren miehen ja naisen, jotka pyysivät rahaa, koska ”please madam, we are hungry”. Sanoivat olevansa Unkarista. Ihan söpöjäkin olivat. Heltyneenä kaivelin lompakkoani. Siellä oli 20 euron seteli. Söpöjä tai ei – en halunnut antaa niin paljon. Niinpä sanoin että hei, mennään tuohon K-kauppaan, ostan teille voileivät. Ei, ei, madame, anna meille rahaa, anna 20 euroa (oliko niillä läpivalaisunäkö?) me ei tiedetä missä me nukutaan. Suutuin. Jos ei olekaan nälkä, niin moido. 

Pam pam Pamela, seksipanee haluaa

Kun muijalle juottaa kuoharia, se alkaa anteliaaksi

(Väliotsikko ekaluokkalaisten rallatuksesta, kun olivat saaneet selville jotain jännittävää.)

 Minulle on jokusen kerran käynyt niin, että mieshenkilö haluaa lähestyä minua – sanotaan nyt suoraan – panoaikeissa, mutta esittää aikovansa ostaa minulta maalauksen. Eräskin Ville-Kalle oikein vakuuttavasti, kun juuri oli uutta taloa rakentamassa ja sisustusarkkitehtikin oli meikäläisen duuneja suositellut, että tulisitko paikan päälle katsomaan olohuonetta. No justiinpa joo. Oli sillä se talo joo, ihan hieno olikin. Kävin katsomassa ja viiniä juotiin ja homejuustoa syötiin. Mutta saisiko hän alennusta jos ruvetaan olemaan yhdessä. Ovela ajatus: sisustus kuntoon ja muija taloon. Plääni jai kuitenkin toteutumatta.

Huutokauppakaveri

Mutta mistä tämä käytös- ja kusetusmietintäni lähti? Muuan tuttavan tuttava, olkoon hänen nimensä vaikka Igor, osti minulta ajat sitten maalauksen. Tyyppi valitteli rahatilanteensa niin vakuuttavasti, että annoin vanhemman (mutta ei mitenkään huonomman!) työn puoli-ilmaiseksi – kun nyt kavereita ollaan ja tälleen. Mies itse valitsi työn hillitynharmaaseen sisustukseensa sopivaksi. Kävin ripustamassa työn, ja totesimme yhdessä, että mainio on. En silloin edes tajunnut ihmetellä epäsuhtaa: jättitelkku, kallis matto ja äänentoistolaitteissa huippumageet kajarit, mutta tauluun ei oikein olisi ollut varaa. Riittäähän näitä selittäjiä: kaikki rahat meni huonekaluihin, täytyy nyt vaan ostaa joku Ikean juliste tai askarrella sisustustaulu, jossei sulta nyt jotain halvempaa löydy, onhan sulla noita varasto täynnä, anna nyt joku. Igor oli kuitenkin tietoinen taidehankkija, hän ei olisi ripustanut seinälleen askarrus-paskarrusta, eikä halpajulistetta, hän halusi huippulaatua pikkurahalla.

Törmäsin Igoriin silloin tälloin kadulla, ja juttelimme niitä näitä, opiskelua, duunia, urheilua, juutalaisjuttuja. Hän kertoi seurailevansa blogiani ja kävi myös näyttelyissäni. Lupaili ostaa myöhemmin isolla rahalla, kunhan biznekset pyörähtävät kunnolla käyntiin." Kuule Maria, mulla on rikkaita venäläisiä tuttuja, ehkä tehdään joskus biznestä yhdessä, mä tuon sulle asiakkaita."

Sibbe, sä oot niiiin ihana. Mä tiedän että säki tykkäät musta. Nää kynsilakat on sua varten kerta säki oot vihree. Eikä ne otsarypyt haittaa, onhan mullaki jo yks. Ai että ku sut vois monistaa!

Kerran mulla oli yks Elias. Yritin Andersiakin mutta en mä ikinä saanu. 

Ketä kiinnostaa jotku Paavot ja Jalmarit?

Igor kävi toisenkin kerran ostoksilla, tällä kertaa tyttöystävänsä Natalian (nimi muutettu) kanssa.

Taas oli haussa isompi maalaus ja varastoa käytiin hartaudella läpi. Pariskunta valitsi suosikin, ja seurasi kiivas tinkiminen. Igorilla oli muutama seteli povitaskussa. Tällä on lähdettävä, se oli päättänyt. "Kuule Maria, tää on iso raha, enempää mulla ei oo. - - Ei mua kiinnosta mikä sun galleriahinta on. - - Vittu, ok, mä lähden nyt tosta ovesta etkä sä enää ikinä näe mua!" Ei haittaa, minä sanoin ja nauraa räkätin sen vouhkaamiselle. Olen kehittynyt bisneshommissa! Natalia yritti rauhoitella miestään, selvästi häpesi sen aggressiivista tyyliä. Annoin ihan hitusen periksi (kuitenkin ”frendihintaan” taas meni), ja pariskunta piipahti pankkiautomaatilla. Silti – jotain vielä oli saatava, Igorin silmät kiiluivat. Natalia oli ihaillut pikkupikkumaalauksiani, ja kilttinä eleenä annoin yhden hänelle lahjaksi.

Lypsylehmänä, ammuu

Kuinkas sitten kävikään? Tuossa syksyllä kysyin Rabbi Googelilta, onko sillä uusia tietoja minusta. Olipa hyvinkin! Kas tässä:

Kuvakaappaus 3.7.2015

Lahjatauluni oli myyty  Hagelstamin huutokaupassa hintaan 160€, lähtöhinta 100€. Se oli matkalla muuttunut öljymaalaukseksi ja saanut nimekseen Korppi. Arvokkaampi ja menee paremmin kaupaksi, myyjä oli kaiketi ajatellut. (Ja kukas muu myyjä olisi ollut, ellei frendini Igor?) Hagelstam pahoitteli asiavirhettä kovasti, ja korjasi tiedot heti oltuani sinne yhteydessä. Tietenkin otin yhteyttä Igoriin. Että jopas on röyhkeää toimintaa, annoin lahjan, sinä teit siitä bisnesesineen. ”Maria, hei ku mulla oli vittu kaikki rahat loppu, mulla on vittu kallis kämpä ja kukaan ei lainaa rahaa, frendit kääntää selän, mä jouduin myymään vaikka mitä, Dalin grafiikat ja kaikki, mun oli pakko.” Kysymykseni tietojen väärentämisestä jäi paasauksen alle. ”Mutta se sun iso taulu on mulla, en mä sitä ikinä myy! Ja se toinen iso taulu, se on Natalialla, se tykkää siitä tosi paljon.”

Kuukausien kuluessa suuttumukseni laantui. Ajattelin, että voihan noin käydä, rahat loppuu, ja mistä vaan pitää yrittää repiä. Pidin Igorin kutsulistallani ja toki se tuli seuraavaan näyttelyyn, toi suklaatakin. Ja tiukkaan tyyliinsä ilmoitti, että kuule Maria, sä oot kyllä tän näyttelyn paras taiteilija.

Hitsi mä en muista, mikä eläin mä oon? Ainaki mun nouseva merkki on neitsyt. 
Mutta oonko mä kisu vai lehmä vai pupu? Eiks kaikilla oo utareet paitsi pässillä?

Piti muuten antaa noi oranssit rintsut Afrikan lapsille, koska boobsit kasvaa 38-vuotiaana, 
jos vaan muistaa syödä kunnolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kesäkuun alussa Igor oli yllättäen yrittänyt soitella moneen kertaan ja jättänyt sitten viestin, että soita Maria, tärkeää asiaa. Soitin, ja sain sättimistä. Olin juuri kirjoittanut postauksen tummista maalauksista. ”Myit mulle huonon maalauksen!” Mitä hemmettiä? Kaikki ihmiset eivät osaa lukea, ja koska henkilö oli ulkomaalaistaustainen, ajattelin, että hänellä on ehkä enemmänkin lukuvaikeuksia. Yritin selittää, että enhän minä kirjoittanut tummien olevien huonoja, sanoin vain että yksi galleristi oli ”kieltänyt” mustan värin, koska oli sitä mieltä, että hänen asiakkaansa eivät tykkää, mitä ihmettä sä oikeen vouhkaat. 

Taas tapahtui. Igor muutti uuteen, pienempään asuntoon ja soitti uudemman kerran, että voi harmi, kun ei nyt tuo vanha taulu enää mahdu seinälle, voisinko mahdollisesti vaihtaa sen pienempään. Kiva Maria, kun uusi asunto on ihan ateljeesi lähellä, voisinko tulla käymään? Ajattelin, että ei kai tuossa mitään, nähdään ja katellaan.

Köyhällä on halvat kyyneleet.

Onko se perkele kännisä, silmät harottaa ja nenä punottaa, ei köyhällä saa olla rahaa alkoholiin!

Kun mies pääsi varastooni hääräämään, tajusin, että olen hankalassa tilanteessa. Tässä menee aikaa, ja luultavasti joudun jälleen ikävään verbaalivääntöön. ”Ai ku kiva tää ja tää, mä oon ihan sun fani”. Joka ikinen taulu oli taas käännettävä nurin. ”Onko sulla toinen varasto jossain?”  >Mitä vittuu?< (litteraatio teinikielen mukainen, lausutaan siis hyvin nopeasti, erityisesti vokaalit lyhenevät äännettäessä). Etten vain ollut piilottanut jotain arvokasta. Siinähän säätää, ajattelin ja yritin aloitella päivän töitäni. Jonkin ajan kuluttua Igor tuli ilmoittamaan, että tämän tästä ottaisin. Kyllä vaan, hän tästä ottaa tämän. Ei käy, sanoin, se on puoliksi varattu, on olemassa asiakas, joka ehkä ostaa sen ihan oikeaan hintaan, en voi antaa sitä noin vaan ilmatteeks. (Mutta pointsit vaan hyvästä valinnasta, teos on keskikokoisesta sarjasta, josta moni asiakas on ollut kiinnostunut. Myin puolet sarjasta heti sen valmistuttua.)

Sitten pääsemme parhaaseen osaan! Mitä paljastuukaan! ”Kuule Maria, miksi sä kirjotit niin negatiivisesti niistä tummista maalauksista. Mä olin viemässä sitä taulua huutokauppaan ja sanoin että kunnon lähtöhinta tuhat euroa pitää olla kun tämä on mun ystävän maalaus. Mutta sitten ne luki sen artikkelin [blogikirjoitus] eikä kukaan halua sitä ostaa.” Onko tässä raivostumisen paikka? Minusta on. Että kappas vaan. Jos mä olen sun ystävä niin oisitko sä ehkä voinut vaikka kertoa mulle, että aiot myydä mun työn huutokaupassa ja niinku minkä takia? No, rahantienuutarkoituksessa tietenkin, ja mitäs tuollaisia mainitsemaan. Mutta meikäläisen naiiviaivoihin ei vain ole ulottunut tällainen ”taide sijoituskohteena” -asenne. Eikä ainakaan mikään ”frenditaide”-luikuribiznes. Mies oli jo vastaamassa raivooni samalla mitalla, minähän olin myynyt hänelle huonon kauppatavaran! Silmänräpäyksessä hän tajusi virheen, ja arvioi parhaaksi peliliikkeeksi lieventelyn. ”No joo, kirjoitus sattui vähän pahaan aikaan kun huutokauppa oli siinä just kolmen päivän päästä. Ethän sä tietenkään voinu sitä tietää.” Mutta kun sitten kävi ilmeiseksi, että ei, en ole antamassa ilmaiseksi uutta 2500 euron työtä paremmaksi myyntiartikkeliksi, niin miten kello kilkattikaan? ”Vittu, se taulu on mun omaisuutta ja mä saan tehdä sillä mitä mä haluan. Tehdään sitten niin että mä tuon sen takas ja sä annat ne huntit mitä mä sulle maksoin.” HAH! Tämä keskustelu loppui tähän, minä totesin. Pelistrategia vaihtui uhkailuksi: ”No, se on sun päätös. Mä laitan sen sitten kaupaksi ilman lähtöhintaa, sullehan se on huonoa mainetta, kun kaikki näkee internetistä. Sun päätös.” Häivy, minä vastasin.

Iternetistä näkyy tällä hetkellä näin:

Kuvakaappaus 3.7.2015, virheellistä tekniikkatietoa ei ole pyynnöstäni huolimatta vielä korjattu.

Teos on ollut huutokaupassa lähtöhinnalla tuhat euroa.Tekniikaksi on taas merkitty "frendini" valehtelun takia öljy. Tällä sivulla näkyy mahdollisuus antaa maalauksesta ennakkotarjous, mutta päivämääriä ei mainita. Numerokoodilla löytyy kyseisen, toteutuneen huutokaupan tiedot. Teos ei ole myytyjen listalla. Merkille pantavaa on, että lähtöhinta on kohtalaisen korkea, kun vertaa yleiseen hintatasoon, samalla lähtöhinnalla on ollu tarjolla esim. Venny Soldan-Brofeldtin nimeämätön maisemamaalaus (öljy), jonka vasarahinnaksikin on tullut juuri tuo tuhat euroa. Kallein myyty taide-esine on Sigrid Schaumanin öljymaalaus  Gård, jonka hinnaksi on tullut 2000 euroa. Lähtöhinta sillä oli ollut vasarahintaa korkeampi, 2500 euroa.

Kyselin näistä kuvioista vähän Hagelstamilta. Nopea sähköpostivastaus kertoi:

”Kyseinen [Maaria Oikarisen] teos on ollut myynnissä kesäkuun kuukausihuutokaupassamme 9.6. - -Teoksen lähtöhintaan en valitettavasti voi ottaa kantaa, sillä en itse ole vastaanottanut työtä, enkä ole luetteloinut sitä. Hinta on todennäköisesti arvioitu linjassa mm. taidegallerioissa maksettuihin, sekä työn kokoon ja näyttävyyteen nähden.

Teoksia ja esineitä voidaan myydä myös lähtöhintaa alemmalla hinnalla, mikäli kohteessa ei ole ns. valvottua hintaa, tai se sallii työn myymisen. Valvottu hinta on myyjän ja meidän välinen sopimus alimmasta mahdollisesta hinnasta.

Teos on sijainnut toimipisteessämme Tehtaankadulla, mutta se tosiaan jäi myymättä. Mikäli se ei tule uudelleen seuraavaan huutokauppaamme elokuussa, on omistaja jo noutanut työn pois.

Ystävällisin terveisin

Johanna Lindfors

Intendentti

Hagelstam & Co"

Täytyy kysäistä Kuukkelilta uudestaan sitten loppukesästä, että missä päin menee Maria Oikarisen öljymaalaus. Jotainhan luikurin on keksittävä.

Igorille terveiset tässä:

Seuraavat kuvatekstit taas on suunnattu  muille lukijoille – ikään kuin loppukevennykseksi.

Tiukoissa farkuissa ei saa kuulemma kyykätä, joku muija oli joutunu sairaalaan! 

Sille tuli joku verenkiertohäiriö tai jotain. Mulle tuli vissiin joku tasapainohäiriö, ku toi toinen lihas kasvo enemmän ku toinen. Voi ei, näkyykö tossa jotain venymäarpiaki, no ne tuli siinä samalla ku se tolleen räjähti! Muuten mä oon kyllä kunnossa enkä aio luopua harrastuksesta. Niinhän ne sanoo, että köyhät kyykkyyn, sopii sillee. Laitan ens kerralla sortsit.

Miks muuten Suomessa ei oo niitä Miss Bum Bum -kisoja? Kyllä mä ainaki kolmanneks tulisin.

(Meinasin vielä kirjottaa tähän että voisitsä X laittaa tän kuun elarit ennakkoon, että mä saan uudet farkut, mutta se ois ollu vähä mautonta. Ja mä luulen että se mun tuolla ylhäällä esitelty rakas tykkää näista farkuista.)