Liikkeessä

Hekuma-näyttelyni purettiin viikko sitten. Myydyt teokset ovat päätyneet uusiin koteihin. Osa isoista töistä kuljetettiin takaisin työhuoneelle, paljon tauluja jäi galleria Uusitalon varastoon. Joitakin on varauksessa: asiakas haluaa tulla katsomaan toistamiseen vaikka puolison kanssa. Galleriasta voi, jos niin sovitaan, myös saada taulun kotiin "sovitettavaksi". Muutamia teoksia tulee esille gallerian järjestämiin kesänäyttelyihin Taliin ja Billnäsiin, kerron näistä lisää sitten kun ovat ajankohtaisia. Nähtävillä on sellaisiakin töitä, jotka eivät olleet Hekuma-kokonaisuudessa mukana.

Näyttelyn aikana ja jälkeen en ole aloittanut mitään suurta uutta työtä. Töissä olen kyllä käynyt: työhuoneen siivoaminen oli oma urakkansa. Pienten taulujen sarja jatkuu omalla painollaan pikku hiljaa kokeillen. Projekti uudet hyllyt toteutui sekin sopivalla ajalla. Järjestin maalipurkit ja työvälineet. Kävin läpi vanhempia maalauksiani, mietin tekniikan ja värien muuttumista, mahdollista muuttamista seuraavissa teoksissa.

Olen tietoisesti opetellut laskemaan "töissä käymiseksi" muutakin kuin ateljeen seinien sisällä viettämäni ajan. Puhutaan luovasta joutilaisuudesta, mutta pikemmin puhuisin kuljeskelusta ja katselusta.

Katselen mielelläni vettä, valon kulkua veden pinnalla ja veden läpi, liplatusta, väreilyä, pärskettä ja kuplintaa. Tänään myös kuljeskelin vedessä, Uimastadionilla (Stadikka avautui tänään, odotettu päivä!), kirkkaan taivaan alla. Harrastan uimista, vesijuoksua ja pulikointia; vedessä ja veden äärellä oleilu on varmasti vaikuttanut maalaamiseeni paljon.

Uudet uimalasit saivat minut pohtimaan toista vaikutusta, joka on ennenkin tullut mieleeni. Mikä osuus silmien ominaisuuksilla on siihen, millaisen ilmaisutavan taiteilija tulee valinneeksi?
Onhan esimerkiksi väitetty El Grecon venytettyjen hahmojen juontuneen taiteilijan taittovirheestä.

Itse olen vahvasti likinäköinen, silmälasieni linssit ovat -5. Taittovirhe korjautuu rilleillä tai piilareilla täysin, mutta ilman linssejä näen varsin epätarkasti. Uiminen on niitä harvoja tilanteita, joissa katselen maailmaa pitempijaksoisesti taittovirheen kanssa. Ääriviivat katoavat, muodot häilyvät, valo voimistuu. Värit korostuvat, häilyntä-alueelle vieläpä muodostuu uusia värejä. Tästäkö syystä pelkistävät taidesuuntaukset miellyttävät minua, tuntuvat tutuilta?

Stadionin Jaffa-mainos on pelkkä kirkkaankeltainen kenttä. Viirit muodostavat sahalaidan altaan ylle, en tiedä kolmioiden keskellä lukevan Arena. Altaan toiselta laidalta en voi olla varma, kuinka monta uimaria viimeisellä radalla on, näen vain kauhovaa ja pomppivaa liikettä. Ihmiset ovat sumeita vartaloita, ruuminrakenne, koko tai asun väri on ainoa epävarma keino tunnistaa kaveri kaukaa, kasvonpiirteet erotan vasta metrin päästä.

Nyt siis olen ensi kertaa hankkinut uimalasit vahvuuksilla. Ensimmäinen kerta Mäkelänrinteessä oli hämmentävä. Uin nyt radalla neljä. Jaa, vesispinning näyttää tuolta. Kas, hyppyaltaan takana on tuollainen kaakelikuvio. Mitä, mies porealtaan laidalla flirttailee! Yksityiskohtien paljous kertakaikkiaan häiritsi uimiseen liittynyttä introverttiutta, totunnaista sisäistä rytmiä ja ajattelun virtaa. Olin helpottunut, kun lasit edes vähän huurtuivat 600 metrin jälkeen.

Stadionilla hyödynnän kumpaakin tapaa nähdä. Vesijuoksussa katson sumeasti, nautin väreistä ja atmosfääristä. Matkauinnissa huomaan saavani lisää vauhtia ja inspiraatiota viereisen radan miesuimareita katselemalla.