Hekuma

Lentävä matto

2012-02-01T17:24:00.000+02:00

Tuulispää 6. (180x350cm)

Katselen nyt tätä. Maalaus on käynyt läpi kolme erilaista vaihetta. Olisiko se valmis?

Alimmassa kuvassa kangas näyttää ryppyiseltä ja sitä se onkin. Kyseinen maalausrupema oli yhtä taistoa. Minulla oli polvet, naama ja kyynärpäät värissä. Alkuperäissuunnitelmani, jota olin hahmotellut kävellessäni töihin, osoittautui onnettomaksi: olin ajatellut kankaan mittasuhteet väärin. Jostain syystä en kuitenkaan pysähtynyt ajattelemaan asiaa, vaan ryhdyin huitomaan väriä kankaalle. No, sitten meni ihme lotraamiseksi läträämiseksi. Piti huuhdella mustaa väriä pois. Puoli tusinaa rättiä tarvittiin imemään liikoja vesiä. Lopuksi kävin painiin kankaan kanssa, rutistin, hakkasin ja ähisin.

Toisella ja kolmannella maalauskerralla otin käyttöön tekniikan, jolle olen antanut nimen lentävä matto. Se tarkoittaa, että kankaalle läikytetään värilammikko, sitten tartutaan päästä kiinni ja ravistetaan, kuin mattoa puistelisi. Ylimmässä kuvassa näin aikaan saadut reunasta toiseen kulkevat rannut erottuvat selvästi.. Kangasta voi toki lennättää muihinkiin suuntiin, siitä alaspäin suuntautuvat ja diagonaaliset reitit. Lentävää mattoa ei voi tehdä pingotetulle kankaalle, koska kiilapuut estävät kankaan vapaan liikkeen. Näyttävin jälki syntyy, kun kangas on riittävän iso. (Tekisipä mieli maalata joskus vielä pidempiä kankaita, mutta ei taida työhuoneen lattia riittää kovin paljon mittavampiin).

P.s. Tänään tuli kaksi kielteistä apurahapäätöstä. Perkele. Meinaa vähän masentaa.

Tuulispää 5.

2012-01-23T12:57:00.001+02:00

Tuulispää 5. (180x350 cm) 2012

Tuulispää 4.

2012-01-23T12:50:00.001+02:00

Joskus on todella vaikeaa antaa maalauksille saati näyttelykokonaisuuksille nimi. Tällä kertaa nimi jotenkin tupsahti puolivahingossa. Tuulispää. Se on hyvä, se se on. Näyttelyni Tuulispää avautuu Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa 25.4.2012. Työaikaa on siis jäljellä noin kolme kuukautta.

Ihan hyvin sujuu; en usko minkään kiireen tai paniikin iskevän. Töitä tulee olemaan enemmän kuin tilaan mahtuu - on siis mistä karsia ja rakentaa iskevä kokonaisuus.

Saapa nähdä, ilmaantuuko yksittäisille maalauksille myöhemmin omia nimiä. Nyt puhun vain Tuulispää-sarjasta. Sarjan neljäs maalaus alkoi puhtaasta turkoosista:

Sitten, koska turkoosi oli niin ihanaa, olin jonkin aikaa ihan hukassa:

Kunnes rohkaistuin käyttämään vähän raisumpia otteita ja hieman epätavallista väridynamiikkaa:

Tuulispää 4. (180x350cm) 2012

Omenaa ja ametisteja

2011-12-30T22:05:00.000+02:00

Onpa hieno fiilis olla taas työhuoneella ja maalata suurta kangasta viikkojen tauon jälkeen! Marraskuu meni Espanjassa. Kesti jonkin aikaa tottua Suomen pimeään kirkkaiden, värikkäiden viikkojen jälkeen. Piipahdin työhuoneella, mutta en ryhtynyt mihinkään, kun ei siltä tuntunut. Ahdisti kylmä kostea harmaa. Hermostutti värivalot pimpelipompeli osta osta osta. En juuri mennyt ovesta ulos, paitsi kauppaan ja espanjan tunnille. Lepäilin kotosalla, rakentelin pieniä sommitelmia väripapereista.

Nyt on onneksi ollut joitakin sinisen taivaan, matalan auringon kauniita päiviä. Aurinko viipyy etelätaivaalla joka päivä hieman pidempään, ja vaikkei ihan uusi vuosi vielä olekaan, kaikki tuntuu taas uudelta. Maalaaminenkin.

Seuraava näyttely lähestyy, se on Suomenlinnan Rantakasarmin galleriassa toukokuussa 2012.
(Joku ehkä muistaa, kun kirjoitin hakevani Rantakasarmin galleriaa Hukkuminen-näyttelylle. Ensimmäisellä kerralla ei ollut onnistanut. Ei onnistanut tuolla toisellakaan kerralla keväällä 2010. Kolmannella hakemalla arvon Näyttelyvalintalautakunta myönsi minulle yhden salin; kieltäydyin, koska olin hakenut kolmea salia, en yhtä. Yksi sali ei olisi piisannut näyttelysuunnitelmalleni, olisi tullut tynkänäyttely. No, neljännellä kerralla (joo, olin sinnikäs, koska minulla oli Näkemys) sitten sainkin näyttelyajan syyskuulle 2012 koko tilaan. Vaan sitten kävi niin ikävästi, että Helsingin taiteilijaseura päätti talousvaikeuksien vuoksi lopettaa gallerian toiminnan kesään 2012. Minun näyttelyni jäi sitten voi helvetti pitämättä. Tämä nyt on pienellä tähän präntätty ihan vain informaationa, koska asialle ei mitään mahda enkä jaksa siitä enää tuota yhtä helvettiä enempää vaahdota. Noo, tilanteen ollessa tämä, galleria tarjosi minulle uudestaan yhden salin aikaa toukokuulle 2012, hylkäämäni aika oli ihme kyllä jäänyt täyttämättä. Lupasin harkita. Harkittuani päätin suostua, mutta niin, että näyttely ei ole Hukkuminen (odottakoon se vielä oikeaa aikaa ja kunnon tilaa), vaan jotain muuta. Ihan uutta on nyt sitten tulossa.)

Viikon työ on kulkenut näin:

Kangas on samaa kokoa kuin kaksi edellistä maalaustani lokakuulta: 3,5 x 1,8m. Näitä on tulossa ainakin kolme lisää. Luulen, että laitan ne esille toukokuun näyttelyyni.

Punavioletti väri on ultramariininpunaista, joka on aika harvoin käytetty väri, itsekään en ole ennen keksinyt maalata sillä näin suurta alaa. Olen sekoittanut värin pigmentistä, en ole koskaan nähnyt sitä myytävän purkissa tai tuubissa. Olen vähän tyytymätön kuvaan, sillä sävy on luonnossa selvästi punaisempi, mutta ei magentaan päin, vaan kenties hienostuneempi, sanoisinko malvanpunainen.

Nyt työhuoneen seinällä on siis tuo kolmoskuvan maalaus. Nostaessani työtä seinälle pelkäsin, että mahtaako olla liian hempukka noine herkkuväreineen. Saattaa ollakin, mutta annan toistaiseksi olla.

Tänään maalaaminen on lepoa. Maalauksesta on tullut Sinä. En henno koskea sinuun, katselen vain. Omena, pistaasi, mehujää, samppanja ja kakkutaikina; ametistimeressä kaikki, puuterisateessa. Väriteorioiden mukaan joukossa pitäisi kai olla jotain tuhkaa, hometta tai töhnää, siis murretumpia värejä. Minä nautin sinusta nyt näin. Sinussa on salaisuuksia joita en vielä ymmärrä.

Marbella 29.

2011-12-03T01:00:00.000+02:00

Andalusian kaakeleita

2011-12-03T00:14:00.000+02:00

Marbella 28.

2011-12-03T00:01:00.003+02:00

Marbella 27.

2011-12-02T00:04:00.002+02:00

Marbella 26.

2011-11-29T14:51:00.002+02:00

Ronda 5.

2011-11-29T06:00:00.000+02:00

Ronda 4.

2011-11-28T15:50:00.000+02:00

Ronda 3.

2011-11-28T08:33:00.008+02:00

Ronda 2.

2011-11-27T09:00:00.001+02:00

Ronda 1.

2011-11-26T21:15:00.000+02:00

Marbella 25.

2011-11-26T04:55:00.003+02:00

Marbella 24.

2011-11-25T18:05:00.001+02:00

Marbella 23.

2011-11-25T05:22:00.002+02:00

Marbella 22.

2011-11-24T17:11:00.003+02:00

Marbella 21.

2011-11-24T07:01:00.002+02:00

Alhambra 3.

2011-11-23T16:50:00.000+02:00

Alhambra 2.

2011-11-23T05:55:00.008+02:00

Alhambra 1.

2011-11-22T06:35:00.005+02:00

Marbella 20.

2011-11-21T16:00:00.002+02:00

Marbella 19.

2011-11-21T07:15:00.006+02:00

Marbella 18.

2011-11-20T09:30:00.001+02:00

Marbella 17.

2011-11-19T08:07:00.002+02:00

Marbella 16.

2011-11-18T07:34:00.003+02:00

Marbella 15.

2011-11-17T08:01:00.004+02:00

Marbella 14.

2011-11-16T06:00:00.002+02:00

Marbella 13.

2011-11-15T12:31:00.002+02:00

Akvarellimaalauksesta (Marbella 12.)

2011-11-14T21:51:00.002+02:00

Otin residenssiin mukaan kahdenlaiset välineet: puuvärit ja ison kasan paperia sekä akvarellit ja kolme lehtiötä.

Päädyin yrittelemään akvarellilla. On todella haastavaa vaihtaa tekniikkaa, kun olen liki 10 vuotta maalannut ainoastaan akryyliväreillä (muutamaa öljykokeilua ei nyt lasketa, puuväreillä taas olen piirustellut pari kertaa: sairaalassa ja Romanian symposiumissa).

Akvarellille on luonteenomaista kuulaus. Paperin valkoinen tuo valoa värikerrosten alta. On löydettävä värille oikea intensiteetti. Ei pidä maalata turhan litkulla mutta ei myöskään tukkivan paksulla värillä.

En ihan ensimmäiseksi oli arvannut tekeväni tällaista: käytän maalarinteippiä tehdäkseni paperiin kolme tarkkarajaista aluetta. Ajatus on laveerata värejä päällekkäin ja saada siten aikaan syviä sävyjä.

Minulla on kahdenlaista paperia, Daler Rowneyn ja Sennelierin lehtiöt, molemmat ovat karkeaa sataprosenttista lumppua. (Tai oli kyllä kolmattakin, kirjakaupan muka-akvarellilehtiö, jonka hylkäsin ensimmäisen kokeilun jälkeen, paperi soveltuu ehkä piirtämiseen mutta maalaamiseen se ei käy.) Daler Rowney vaikuttaa paremmalta tarkoitukseeni. Väri ei pääse pakenemaan teipin alta kielletylle alueelle ja teippi irtoaa siististi rikkomatta paperin pintaa. Valitettavasti Sennelierissä on juuri nämä ongelmat. Tällaiset oppii vain kokemuksen kautta, kaupassa ei voi tietää kuinka paperi juuri minun maalaustapaani soveltuu. Molemmat lehtiöt taisivat olla yhtä kalliitakin. Sennelierille pitäisi kai vain maalata jollain toisella tavalla; nyt täytyy vain yrittää saada repeymät sopimaan kuvaan.

Tulevatko värit nyt ympäristöstä vai sisältä, en osaa oikein sanoa. Yllätin itseni sillä, että olen käyttänyt paljon vihreää, joka ei akryylipalettiini ole yleensä kuulunut. Saas nähdä, mitä näistä tulee, ovatko pelkkiä kokeiluja, vai syntyykö ihan oikea maalaussarja. Kummin tahansa, tunnen joka päivä oppivani jotain uutta. Nyt osaan jo levittää värin tasaisemmin kuin alkuun. Haussa on se, kuinka monta kerrosta akvarellilla voi tehdä. Olisi jännä saada aikaan paitsi kullankuultavia, myös tummanpuhuvia töitä, joissa kuitenkin kuultaisi valo.

Marbella 11.

2011-11-13T12:52:00.003+02:00

Aurinkoa ja espanjan alkeita (Marbella 10.)

2011-11-12T10:15:00.002+02:00

Maalaukset kuivuvat auringossa. Kattoterassilla on lämmin. Odotellessa luen kirjaa (nyt Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeliä) tai vain nautin hetkestä silmät kiinni. Olen niin onnellinen tästä Espanjan kuukaudesta! Toivoin pääseväni residenssiin juuri marraskuuksi, ja toiveeni toteutui.

Aamulla on vielä viileää. On myös hiljaista. Kaikkina muina aikoina asuntoon tulee melua kadulta: huutelua läheisestä baarista ja aukiolta, musiikkia, kopinaa ja taputuksia vastapäisestä flamencopaikasta, askeleita, rullalautojen rahinaa, roskakuskien kolinaa. Nyt tuntuu, että vain kyyhkyset ovat hereillä. Plaza Santa Criston suihkulähde solisee. Hiivin keittiöön tossut jalassa, yöpaidän päälle on hyvä vetää villaneule. En yleensä ole mikään aamuvirkku, mutta täällä olen. En tarvitse kelloa, aavistan aamun tulon unen läpi. Tänäänkin nousin kuuden jälkeen. On mukava herätä samaan tahtiin päivän kanssa. Seuraan, kuinka itätaivaan tumma sini muuttuu vaaleammaksi, sitten talojen taakse ilmaantuu keltainen rantu.

Kahvin kanssa kertailen espanjan sanoja ja rakenteita. Muodostan lauseita, joita arvelen päivällä tarvitsevani. Tänään aion sanoa ainakin: "haluaisin tonnikalaa, noin 300 grammaa" ja "onko teillä lisäsivuja tähän kalenteriin". Vuosi sitten iltalukiossa oppimani alkaa palautua mieleen, ja olen ottanut mukaani oppikirjoja, joiden harjoituksia koetan tehdä iltaisin. On hieno tunne, kun onnistuu käyttämään kieltä ja vieläpä ymmärtämään, mitä toinen sanoo. Ilokseni huomaan yleensä ymmärtäväni esimerkiksi kaupan kassalla pyydetyn hinnan.

Joskus menee pieleen. Ostin leipää. Piti sanomani: "Saisinko tuollaisen leivän vasemmalta?" Vahingossa kuitenkin sanoin "oikealta" mutta osoitin samalla vasemmalle. "Tämäkö?" myyjä kysyi. "Niin, joo, se, vasemmalta", sain korjattua. Leipä oli hyvää. Kannatti siis uskaltaa palvelutiskille.

Marbella 9.

2011-11-11T09:15:00.002+02:00

Marbella 8.

2011-11-10T11:11:00.002+02:00

Marbella 7.

2011-11-09T10:00:00.015+02:00

Marbella 6.

2011-11-08T10:50:00.001+02:00

Marbella 5.

2011-11-07T21:14:00.003+02:00

Marbella 4.

2011-11-06T23:59:00.001+02:00

Marbella 3.

2011-11-05T22:44:00.003+02:00

Marbella 2.

2011-11-04T20:08:00.001+02:00

Marraskuu Espanjassa (Marbella 1.)

2011-11-03T19:56:00.002+02:00

Työhuoneeni sijaitsee tämän kuukauden Marbellan taiteilijaresidenssissä, kaduilla, kujilla, puistoissa ja rannalla. Täällä on tuoksuvaa, värikästä, eloisaa. Mehikasvit ja kliiviat kukkivat, niin myös useat puut, joiden nimiä en vielä tiedä. Tuuli heiluttelee palmunlehviä ja sitrushedelmät kypsyvät.

Toinen

2011-11-01T07:00:00.001+02:00

Ajattelin, että teenpäs samoin tein toisen kolmepuolimetrisen maalauksen. Aloitin urheasti, mutta kohta huomasin olevani hukassa. Edellisen maalauksen sujuvuus oli karannut käsistä. Kankaan koko tuntui mahdottomalta, harkitsin jo maalauksen puolittamista ja kankaan kääntämistä, uutta aloitusta nurjalle puolelle. Mutta en kai kuitenkaan luovuttaisi? No en. En kai alkaisi sotkea? En. Paras antaa kuivua seuraavaan päivään.

Harmittaa, ettei kankaaseen nyt jäänyt samalla lailla puhtaita paikkoja kuin edellisessä maalauksessa. On selvää, että tätä joutuu työstämään enemmän ja lopputulos on sitten arvatenkin tummempi. Tykkään vasemman reunan punaisesta. Jospa sitä lisää. Vähän muitakin punaisia.

Huomaan olevani pulassa punaisessa. Maalaus näyttää aivan pöljältä. Keskiosan vihreä jää yksin punaoranssin jyllätessä. Punaisia täytyy hillitä, vihreälle löytää kavereita. Maalaan oikeaan laitaan punaisen päälle läpikuultavaa kellanvihreää. Sitten sekoitan turkoosia, tummemman ja vaaleamman sävyn.

Entäs nyt? Nyt häiritsee värien tasaväkisyys: punaista, keltaista ja turkoosia on suunnilleen sama määrä. Kokonaisuus on aika räikeä. Haluan viedä työtä kylmempään ja murretummaan suuntaan. Edelleen lisään vihreää ja turkoosia. Taitan keltaisen räikeyttä ja vähennän punaisen valtaa vaalealla kullalla.

Työhön alkaa tulla rytmiä ja ryhtiä. Pieni juttu vielä, jotain tummaa. Ravistelen pullossa violetin litkun ja roiskaisen sitä oikealta vasemmalle rennolla kädellä. Aika hyvältä näyttää.

3,5 x 1,8m

2011-10-20T21:02:00.002+03:00

Ostin maanantaina seitsemän metriä kangasta. Siitä oli tarkoitus tulla neljä maalausta. Pyysin kankaan kahtena kolmen ja puolen metrin palana. Työhuoneella levitin toisen palan lattialle ja päätin, että en leikkaa sitä keskeltä kahtia vielä.

Sekoitin värejä ketsuppi- ja Fairy-pulloihin: punamustaa, keltaisia ja oransseja. Roiskin ja tiputtelin värejä pulloista, jonkin verran käytin myös muovilastoja värin levittämiseen. Värit saivat sekoittua vähäsen, mutta halusin jättää myös paljasta kangasta näkyviin. Paikoin liikuttelin ja taittelin kangasta ohjatakseni värin kulkua. Ensimmäisen työpäivän jälkeen maalaus näytti tältä:

Kun sitten katsoin kuivunutta maalausta, tiesin heti, että tätähän ei kahtia leikata, tämän kuuluu olla tällainen, suuri ja pitkulainen. Ilman isompaa miettimistä tiesin myös, millä väreillä jatkaa työtä: tekisin värisarjan sitruunankeltaisesta kellanvihreän kautta kylmään vihreään. Maalasin tarkasti pienehköillä pensseleillä. Ongelmitta sain maalauksen valmiiksi muutamassa päivässä.

Maalauksen voi ripustaa vertikaalisesti tai horisontaalisesti. Itse tykkään enemmän ensimmäisestä versiosta, mutta sitä ei voi työhuoneella toteuttaa, kun tilan korkeus on vain 2,25m. Korkeassa galleriatilassa voisi näyttää hyvältä jos näitä olisi muutama lähekkäin. Lähiaikoina saattaa siis kulua kovasti kangasta.

Syvyyksiin

2011-10-13T13:15:00.000+03:00

Nyt alan katsoa tätä. Ei ole valmis ei. Sormipainallus toistuu samanlaisena kautta koko kankaan. Rytmi on tasapaksu ja pinta hajoaa liiaksi. Muutenkin, tuota jälkeä on niin monessa työssä jo.

Mikä sitten näyttää hyvältä? Yläosa. Vertikaalisesti kulkevat keltajuovat. Selvä. Lähestyn keltaisella.

14.H

Vedän hanskat käteen ja sekoitan sopivan juoksevia sitruunan- ja limenkeltaisia. Maalaan edelleen sormin, mutta annan värin myös hieman valua omia aikojaan. Hieron väriä, ettei kaikkialla ole neljän sormen leimasinjälkeä. Alaosan tummat kohdat saavat peittyä, tulkoon keltainen hallitsevaksi väriksi.

Silmäni on tyytyväisempi. Rikkonainen pinta alkaa muuttua tilaksi. Violetin ja turkoosin yhdistelmä ylhäällä näyttää kiinnostavammalta. Se saisi olla kuin veden pyörre, joka vetää puoleensa.

Kohti

2011-10-10T15:50:00.001+03:00

26.

Aloittelu tauon jälkeen on hankalaa. Ymmärtävätkö silmät, tottelevatko kädet? Istun maalauksen edessä, opettelen taas katsomaan. Alku on heinäkuulta, siinä seinällä se on odottanut. Täytyi taas käydä depression kautta päästäkseen tähän takaisin. Olen helpottunut, voima kihisee sisälläni, himo heräilee. Aamu alkaa innostuksella ja terveiden päivien ilo saa mutisemaan kiitoksen syysöihin.

Tunnustelen sormenpäitäni, josko kohta olisi aika. Ei haittaa, vaikka tämä on hidasta. Jos en löydä ratkaisua tänään, ehkä sitten huomenna tai ylihuomenna. Tykkään tuosta raakileesta, voisikohan sen viedä loppuun ihan pienillä vivahteilla? Keltaisen, punaisen ja sinisen suhde vaikuttaa hyvältä. Mutta näkyykö paljasta kangasta vähän liikaa? Alaoikealla oleva vihreä tuntuu jotenkin väärältä. Kuuluisiko sen päälle maalata sinistä? Pitäisikö siniseen sekoittaa hippu valkoista?

Työolosuhteeni ovat parantuneet, sillä olen saanut käyttööni uuden varaston. Sinne mahtuvat kaikki vanhat valmiit työt sekä pino keskeneräisiä, jotka juuri nyt eivät ole työvuorossa. Alkoi olla jo huoli siitä, miten kohta mahdun työskentelemään, kun isot duunit valtasivat alaa ateljeessa. (Nyt on lievä huoli siitä, millä kaikki neliöt pitemmän päälle rahoitan, mutta en huolestu liikaa. Jospa vihdoin olisi minun vuoroni saada apurahaa. Jospa pian taas joku tahtoisi maalaukseni seinälleen.) Muutama päivä on mennyt raivatessa. Työhuone muuttuu uudeksi, kunhan vielä lajittelen työkalut, rätit, roippeet, pensselit, purnukat, putelit. Siinä sivussa on hyvä vähän silmäillä raakiletta.

Syyssarja Aurinkogalleriassa

2011-09-01T18:08:00.001+03:00

Kiba Lumbergin Aurinkogalleriassa on meneillään viiden taiteilijan yhteisnäyttely. Minulta on esillä oheinen Syyssarja. Maalaukset ovat valmistuneet 2009-2011 ja ne ovat kokoa 35x30cm. Näyttelyn muut taiteilijat ovat Kiba Lumberg, Päivi Lappalainen, Kirsi Lybeck ja Kaarina Majander. Gallerian osoite on Fleminginkatu 9 A (00530 Helsinki). Näyttely on avoinna 30.9. asti ma-pe 11-18, la 12-16 ja su 12-18. Tervetuloa!

Helmen kritiikki Turun Sanomissa

2011-07-07T12:16:00.002+03:00

Herkuttelua maalauspinnalla

Turun Sanomat 7.7 2011 02:33:17

• Maaria Oikarinen: Helmi. Auran Galleriassa (Yliopistonkatu 7, Turku), 20.7. asti.

Yksi asia on varma: taidemaalari Maaria Oikarinen (s. 1972) antaa väreille pääroolin maalauksissaan. Auran Galleria täyttyy Oikarisen herkullisista, lyyrisistä, kiivaista ja vahvoista väriyhdistelmistä. Näyttely rakentuu kahdesta tyystin eri kokonaisuudesta. Yläkerrassa nähdään Oikarisen abstrakteja töitä, joissa valkoinen on päävärinä. Se saa kaverikseen heleitä sävyjä, kuten keltaista, liilaa ja vaaleanpunaista. Lopputulos on raikas. Alakerta on taas synkemmän taiteen tyyssija. Täällä Oikarinen on ennen kaikkea käyttänyt tummaa punaista. Löytyy sieltä teossarjakin, joka on nimeltään Nimeni on punainen. Kemissä syntynyt Oikarinen käyttää töissään paksulti väriä yhdistettynä vastakohtaisesti glitteriin ja paljetteihin. Näin jäljestä tulee elävää ja riehakasta.

Vaaleanpunainen on jo tuttu näky maalauksien väripaleteissa. Sen sanansaattajana on Suomessa toiminut taidemaalariKatja Tukiainen (s.1969). Vaaleanpunainen on tunteita herättävä ja latautunut väri. Siihen liitetään paljon merkityksiä, joista yleisin lienee tyttömäisyys, ja on hyvin ilmeistä, mitkä adjektiivit kulkevat tyttömäisyyden kanssa käsi kädessä. Mutta samalla tavoin kuin Tukiaisen vaaleanpunainen, ei Oikarisenkaan pinkki ole pehmeä ja lempeä väri, vaan juuri se eniten voimaa sisältävin. Vaativin.

Helmi-näyttelyn teoksia tulee katsoa kahdelta eri etäisyydeltä. Kaukaa katsottuna näkee hengittävän kokonaisuuden ja läheltä voi tarkastella töiden sisällyksekästä ja ilmeikästä pintaa. Oikarisen pensselinkäyttö on lennokasta ja maalausten pinta täynnä lukuisia yksityiskohtia. Paksut värikerrokset tekevät maalauksista jopa kolmiulotteisia.

Kolmiulotteisuus on nähtävillä eritoten teossarjassa Melankolia. Sarjaan kuuluvat työt ovat täynnä dramatiikkaa. Tummat värit yhdistettynä hyökkäävään maalauspintaan tekevät teoksista jopa päällekäyviä. Aggressiivisuus onkin punaisena lankana alakerran näyttelyosuudessa, jossa nähdään Melankolian lisäksi Hukkuminen-teossarja. Töiden tunnelataus on rankka ja räjähtävä, toisaalta ehkä juuri tämän latauksen vuoksi ei ilmaisu yllä niin korkealle. Minä vaikutuin huomattavasti enemmän teoskokonaisuuksista Valkoinen ja Tyttären unet. Nautin näiden maalaussarjojen intensiivisyydestä ja hengittävyydestä yhdistettynä herkulliseen värimaailmaan.

NINA SUNI

Alakerrassa toinen maailma

2011-07-03T17:25:00.001+03:00

Helmi Auran galleriassa 2.7.-23.7.2011

2011-07-03T17:08:00.001+03:00

Tässä ripustuskuvia Helmi-näyttelyn yläkerrasta. Jos haluat katsoa tarkemmin yksittäisiä teoksia, kurkista tänne.

Helmen lehdistötiedote

2011-07-03T15:39:00.004+03:00

Olen viime aikoina käyttänyt eniten valkoista väriä. Halusin levätä ja rauhoittua vaaleassa maailmassa. Tarkastin pieniä nyansseja ja etsin ajatuksen kirkkautta. Maalauksissa muut värit kohtaavat valkoisen utuisen pehmeinä. Näyttelyssä on esillä vaaleat sarjat Helmi ja Tyttären unet.

Sarja Nimeni on Punainen on omistettu rakkaimmalle värilleni. En koskaan väsy tutkimaan sen sävyjä ja variaatioita. Maalaukseni puhuvat värin kieltä, mutta ne puhuvat myös elämän kieltä. Punainen maalauksissani on rakkautta, tulta, verta, kukkimista.

Joskus kuolema tulee ihan lähelle, sitä olen käsitellyt sarjassa Hukkuminen. Näihin maalauksiin voi tutustua gallerian alakerrassa. Hukkumisen aihe on kuolema, kuolevaisuus, näiden kanssa kamppailu, yritys hyväksyä.

On järvi, järven lumo, kauhu ja houkutus. ”Tule uimaan”, järvi kuiskaa, kutsuu hukkumaan. On epätoivo: rimpuilen ja putoan. Nämä näkyvät maalauseleissä ja kuuluvat väreissä. On halu uida hukkumatta, siksi teen uimaliikkeitä kankaalla. Maalaukset ovat fyysisiä, tavallaan ne esittävät järveä, mutta kuuluvat kuitenkin abstraktin maalauksen piiriin.

Työni yksi tavoite on ollut antaa tilaa kuoleman ja surun ajatuksille katsojassa. Ehkä maalauksessa voi kohdata ahdistuksensa, ehkä voisi itkeä, ehkä tulla lohdutetuksi. Voisiko saada voimaa? Hukkumisessa on kaikki värit, koska vaikka se on alkanut kuolemasta ja liikkuu lähellä kuolemaa, se on maalaussarja elämästä ja sen rikkaudesta.

Puhuvat värit

2011-06-06T15:43:00.000+03:00

Yritän kirjoittaa jotain siitä, että värit osaavat puhua. Kuka kertoisi, mistä valkoinen puhuu, mistä punainen? Yritän sanoa, että maalauksessa on elämä ja rakkaus ja että kuolema tulee sekin joskus ihan lähelle maalauksessa. On kokemus syleilystä, on hukkumisen pelko, on yötön yö ja öisin yö. On polte, on tuhka ja on hiljaisuus. Yritän kirjoittaa olennaisesta, voiko siitä monta sanaa sanoa?

(Toisin sanoen roikottelen sohvalla ja yritän laatia lehdistötiedotetta Turun näyttelylle sekä kirjoittaa Artist's Statementiä ja englanninkielistä CV:tä Romanian symposiumiin, jonne olen lähdössä heinäkuussa melkein heti avajaisten jälkeen.)

Magenta, crimson, pinkki, kulta, purppura

2011-05-30T16:25:00.001+03:00

Sarjasta Nimeni on punainen (á 35x30 cm) 2011

Punaisia vaiheita

2011-05-26T20:48:00.000+03:00

Seinällä mietinnässä

Märkiä vielä

Kertaalleen maalatut. Yläkuvassa toisen kerroksen jälkeen, toinen ja neljäs vasemmalta. Huomaatko/ arvaatko (pienestä kuvasta kun ei ihan tarkkaan voi nähdä), mitä olen näille tehnyt, mitä väriä/värejä käyttänyt?

Nimeni on punainen

2011-05-22T18:56:00.001+03:00

Pidän punaisista asioista. Kukista, kengistä, käsilaukuista, kastelukannuista, mekoista ja maatuskoista. Sorbetista, suudelmista, sukkahousuista. Kynsilakasta, kirjoista ja kutimista. Ämpäreistä, koralleista, pigmenteistä.

Kuinka monta punaista ruusua, montako ruusunpunaista maailmassa on? Syvänpunaiset ruusut muuttuvat kuivuessaan melkein mustiksi, miten kaunis tumma mattaväri! Jos sen maalaisi, tulisi käyttää myös okraa jaharmaata. Vastikään löysin malvanvärisen ruusun, joka heijastaa valon oranssina. Uloimmat terälehdet ovat vaaleat, niissä kuultavat vihreät suonet. Entäs sitten kaikki vaaleanpunaiset, pinkit ja persikkaiset ruusut! Ei olisi hullumpi valinta heittäytyä pelkäksi ruusumaalariksi.

Magenta, puolukanpuna, fuksia. Lohenpunainen, kinakridon, kadmium. Viininpuna, bordeaux, purppura. Caput mortuum, alitsariini, aniliini. Vadelma, hattara, rubiini. Italian-, englannin- ja venetsianpuna. Sitten verenväri, aamuruskonpuna ja ainakin tuhat muuta!

EDIT. Keskimmäinen maalaus valmiimpana tässä.

Nimetön Hämeentiellä

2011-05-15T17:14:00.000+03:00

Nimetön (200x180cm) 2009

Vaalean vaikeus

2011-04-19T18:48:00.001+03:00

En ollut ollenkaan tyytyväinen työni jälkeen tänään. Tekeillä on kolmas Tyttären uni. Värit eivät totelleet vaan muuttuivat sameiksi ja tylsiksi. Koetin sekoittaa pelastavia sinisiä ja turkooseja. Maalaus tulee vaatimaan tosi paljon kärsivällisyyttä vielä. En edes viitsi julkaista kokonaiskuvaa nyt, niin huonolta se näyttää. Neljännen voin näyttää, se on vasta alussa:

Uusia unia

2011-04-18T20:19:00.000+03:00

Tyttären unet 1. (100x100 cm) 2011

Tyttären unet 2. (100x100 cm) 2011

Lainasin uudelle sarjalle nimen tyttäreni syntymävuodelta. Osallistuin tuolloin yhteisnäyttelyyn silloisessa Into-galleriassa ja ehdin juuri juuri saada kevään aikana kaksi maalausta valmiiksi. Maalasin silloin ensimmäisiä akryylitöitäni, joissa käytin väriä akvarellimaisen ohuina kerroksina. Tämä kaksikko toi nuo maalaukset ja tuon onnellisen ajan elävästi mieleeni.

Taidanpa lainata myös tekstiäni tuolta kesältä.

"Minulla on kaunis tytär. Pieni orvokkisilmä, kultatukka, ruususuu. Hän nukkuu sylissäni jalat minun jalkojeni päällä, pää sydämelläni.

Tytär syntyi tammikuussa. Helmikuussa minä naputtelin kiilapuut yhteen kippuraisen uneksuessa sohvannurkassa. Maalasin hitaasti, värin ja kerroksen kerrallaan; maalaushetkiä ei ollut paljon. Vauva sylissäni katselin kirjahyllyyn nojaavaa työtäni, suunnittelin seuraavaa vetoa. Juoksin sisälle sekoittamaan väriä, kun äkäpussi hetkeksi rauhoittui vaunuihinsa. Joskus, harvoin, nousin kuudelta tuhisijan imettyä aamumaitonsa. Useimmiten käperryimme yhteisiin uniin. Kesäkuussa olin kuitenkin saanut kaksi maalausta valmiiksi.

Olen aina ajatellut myös maalaukset lapsinani, rakkaina, joiden ihoa sivelen. Niin kuin lapsella, myös maalauksella on tahtonsa ja luontonsa; se on sukua minulle, mutta omalla olemuksellaan se yllättää minut, tuottaa minulle iloa."

Valkoista valkoisella. Hyvältä näyttää puhtaalla seinällä.

Syrjähyppy punaiseen

2011-04-16T18:07:00.000+03:00

Valkoinen - tai vaalea - kausi jatkuu. Aiemmin esittelemäni seitsemän sarja täytyy vielä kaydä maalaus maalaukselta läpi, tarkentaa sävyt ja huolitella reunat. Tulossa on lisäksi toinen sarja, jossa on viisi maalausta, nekin kokoa 1x1m.

Tällä viikolla en kuitenkaan malttanut pitäytyä ainoastaan vaaleassa skaalassa, vaan aloitin välipalaksi muutaman veripunaisen pikku työn. Olenko kertonut, että aikanaan (taisi olla vuonna 2007) tilasin 30x35cm kiilapuita peräti sataan maalaukseen? Tuota kokoa on sitten tullut tehtyä monenmoista ja väristä. Näihin pieniin tykkään kasata materiaalia, monet ovatkin aika veistoksellisia. Pienet maalaukset muodostavat luontevasti sarjoja, viimeksi näyttelyssä oli esillä Melankolia. Työhuoneella pyörii aina maalauksen alkuja, joita jatkan, kun siltä tuntuu.

Joskus maalaus muuttuu tosi paljon. Tässä kävi näin:

Äh. Ihan jännä oranssi-turkoosi muuttui mustanpuhuvaksi. Pitipä nyt kokeilla punamustaa kirkkaiden värien päälle. Ehkä palautan maalaukseen vähän turkoosia myöhemmin. Muutama harkittu glitter-ripaus tähän myös kävisi.

Näihin en koskenut tällä erää, vaikka vähän mieli teki, kun olin punaisen makuun päässyt. Äkkiä pesemään välineet ja pois töistä!

Ruumi naasmine

2011-04-12T22:47:00.000+03:00

Tallinnan Taidehallilla toteutettiin taannoin projekti nimeltään Ruumi naasmine/ The Revival of Space. Sveitsiläinen taiteilija George Steinmann sai vuonna 1992 idean, joka pitkän prosessin jälkeen johti näyttelyyn vuonna 1995. Näyttelyssä esitettiin tyhjä, remontoitu tila. Pahoin rapistunut rakennus oli kokonaisuudessaan korjattu. Tilan ennallistaminen sai erilaisia tulkintoja; sitä pidettiin mm. performanssina, käsitteellisenä teoksena, installaationa ja kulttuuripoliittisena kannanottona.

90-luvulla, kun opiskelin viron kieltä, minulla oli tapana käydä Tallinnassa usein. Ruumi naasmine on jäänyt mieleen. Tunnustan, että ensin ajatus tyhjästä näyttelystä tuntui kummalliselta. Mutta mentyäni sisään huomasin pian, että käynnin anti oli paljon suurempi kuin tehtyjen muutosten toteaminen. Tuntui ylelliseltä ja juhlavalta kokea puhdas, tyhjä 1930-lukua henkivä tila ja liikkua, pysähdellä, tuntea ja ajatella siinä. Tyhjä tila innostaa kuvittelemaan erilaisia teoksia, tilaisuuksia, väkimääriä, kohtaamisia, näyttelyitä ja ripustuksia. Valkoiset seinät odottavat ja kätkevät yhtä aikaa. Läsnä on muistoja menneistä ja aavistuksia tulevista.

Tyhjyys fyysisenä ja mentaalisena tilana on taitelijalle tärkeä. Jos sielu on raskas ja mieli kovin kuormitettu, on vaikea tehdä taidetta. Hektinen ympäristö ja kiireinen elämäntapa on usein taiteelle pahaksi. Olen taipuvainen ajattelemaan, että jopa suoranainen tylsyys on välillä tarpeen; se pakottaa ennen pitkää keksimään jotain ei-tylsää, tekemään hyvän teoksen.

Entäpä sitten työympäristö? Jos työhuone on pieni, sotkuinen koppi? Monella on, vaikka kuinka kivaa olisi omistaa jenkkileffoista tuttu loft-ateljee, jossa on tilaa vaikka rullaluistella. Moni osaa ignoroida fyysiset olosuhteet silloin kun ideat virtaavat ja teoksia syntyy. Hiljaisempana aikana on hyvä järjestellä purnukoita ja raivata lattiaa.

Onkohan tämä nyt heppoinen aasinsilta, kun meinaan verrata työhuoneen seinän maalausta monivuotiseen museoremonttiin? No, jos sanon, että työhuoneella toteutettiin pienimuotoinen, osittainen ruumi naasmine? Maalausseinäni oli reilussa vuodessa muuttunut melkoisen kirjavaksi, ja nyt, kun työn alla on valkoinen sarja, tuntui tärkeältä voida tarkastella hienoisia sävyeroja puhdasta taustaa vasten.

Seinä sai kaksi kerrosta maalia. Pieni aavistus valumista ja roiskeista kuultaa maalin alta, mutta aika hyvä siitä tuli. Saapas nähdä, kauanko pysyy valkoisena.

Seinä maalautui eniten työstäessäni Hukkumista. Rantuja ja valumia ei voi estää kun kangas on niitattu seinään kiinni. Paikoin myös kankaan läpi tuli väriä.

Lattia on oikeasti harmaa, mutta sitä peittää suojamuovi, jonka voisi kyllä kohta vaihtaa.

Ensimmäinen kerros maalattu

...ja toinen.

Valmis.

Näistä lattiaan muodostuineista kuvioista voisi vaikka saada idean oikeaan maalaukseen.

50 x 50 cm

2011-04-02T21:50:00.000+03:00

Valkoinen metri kertaa metri -sarja jatkuu vielä; aion tehdä siitä 12-osaisen. Tässä välissä kuitenkin otin työstääkseni pienempiä töitä, näitä on tulossa seitsemän. Tiedättekö, kun joskus on sellainen oikein levoton tekemisen himo? Ei huvita hienosäätää keskeneräisiä, vaan tekee mieli aloittaa monta uutta.

Seitsemäs valkoinen

2011-04-02T21:33:00.000+03:00

7. valkoinen (100x100cm)

Saattaisi olla nyt valmis tämä sarjan värikkäin tyyppi. Kai sen kuitenkin voi vielä valkoiseksi laskea?

Onko sielu vihreä?

2011-03-24T18:00:00.000+02:00

Olipahan työhuoneen kahvikerhossa puhetta eräästä meneillään olevasta näyttelystä. Sanoin boitsuille, että puolet maalauksista oli hyviä, puolet ei. "Mikäs se nyt niin radikaalin eron aiheuttaa, että jos ei ole hyvä, on huono?" kollega terävästi kysäisi. "No, niissä hyvissä oli jotenkin vaan asiat kohdallaan, jälki oli varmaa ja sujuvaa. Huonot taas vaikuttivat suttuisilta, puuttui ryhti. Yksi työ oli kyllä semmoinen, että kauan piti katsella, oliko hyvä vai huono; kai se sitten hyvä oli kuitenkin", selitin.

Palasin töihin jääden miettimään aina ajankohtaista, toistaiseksi ratkaisematonta, kysymystä: mikä tekee taideteoksesta hyvän? Taiteilijan kannalta kai kyse on vastuusta ja rehellisyydestä. Ei tule laittaa esille muuta kuin teoksia, jotka itse hyväksyy ja joista voi olla ylpeä. Ei siis tuoda näytille "ateljeen nurkkaan roikkumaan jäänyttä pikkupaskaa" (sitaatti Alastomalta kriitikolta, joka kävi Taidemaalariliiton teosvälityksessä). Aina ei katsoja älyä taiteilijan hikeä ja kyyneleitä (taikka krokotiilinkyyneleitä!). Yhden sydänverellä maalattu ei vain kosketa toista. Muistan joitakin vuosia sitten kirjoittaneeni Taiteeseen myönteisen kritiikin otsikolla Sitruuna ja sielu. Maalauksella pitää olla sielu! Mutta sielun paikantaminen onkin sitten vaikeampaa. Jos katsoja kokee sielunyhteyttä maalauksen kanssa, kokemus on arvokas, vaikka toinen katsoja ei samaa saavuttaisi.

Sielu ei ollut mielessä, kun lisäsin 7. valkoiseen punaisen viereen mintunvihreää. Ajattelinpahan vastavärin raikastavan ja vähän sähköistävän työtä. Peitin paljetit paksulla binder-mediumilla, jotta ne jäivät kirkkaan kalvon alle. Sekoitin myös kauniin lämpimän valkoisen kullasta ja titaanivalkoisesta. Värin voi paikantaa siellä täällä paljettien ympärillä. Työ on parantunut. Mutta alimmainen "kolmio" on ihan kökkö vielä, epävarmaa suttua. Työvälineiden jäljet erottuvat liikaa ja vaalea punainen taitaa olla sävyltään väärä. Mutta se vihreä on kyllä hyvä.

Maalari maalasi valkoista

2011-03-21T13:07:00.003+02:00

Ryhdyin Seitsemän valkoisen maalaamiseen vähän hatarasti keskittyen ja siksi ahnehtien. On helpompi jättää yksi kesken ja aloittaa toinen kuin viedä maalaus järjestelmällisesti loppuun sivuille vilkuilematta. Toisaalta, sarjan ollessa kyseessä, on ihan hyväkin rakentaa kokonaisuutta ajatellen maalauksia suhteessa toisiinsa, seinälle ripustettuna, järjestystä vaihdellen.

Olen siis aloittanut seitsemän työtä. Tässä ne ovat esillä aloitusjärjestyksessä. Toiset ovat valmiimpia kuin toiset. Toiset ovat hankalampia, toiset maalautuvat luontevammin. Voiko maalaus olla valmis, jos maalarin suhde työhön on etäinen? Luulen, ettei. Tämä 2. on maalaus, josta itse pidän paljon. Se ei taida enää paljon, jos mitään tarvitakaan.

Olen käyttänyt mm. mikropalloja ja koristehiekkaa saadakseni maalaukseen pintarakennetta. Tähän kolmoseen täytyy vielä paneutua tarkemmin. Tulee mieleen vauvoja noista tyttö-poika-pastelliväreistä. Mutta en kyllä aloittaessani ajatellut maalaavani mitään vauvoihin liittyvää. Jos lopettaessa sitten ajattelenkin?

4. eli Litium-aurinko

Nelonen on toinen suosikkini sarjasta. Maalauksessa tulee esiin yksi ajatukseni valkoiseen liittyen. Väri edustaa minulle nyt elpymistä ja toipumista, hidasta alkua polttavan manian jälkeen. Maalatessani Yön jälkeen rakkaus -näyttelyn isoja töitä mieli yltyi aivan hurjaksi ja väri sen myötä.

Nyt värit ovat ikään kuin hävinneet, mieli on valkoinen. Muistellessani toipumista mistä tahansa, vaikkapa kuumetaudista tai sektiosta, mielikuvat ovat valkoisia. Kivun lientyminen epiduraaliin, unen ja valveen sekoittuminen houreessa, nukutuksesta herääminen - valkoista. Sairauden, lääkkeiden ja hoitojen aiheuttama heikkouden tunne mieltyy ajatuksissani värien katoamisena. Sairaus on uhka menettää värit, toipuminen merkitsee värien paluuta - siksi valkoiset neliöni eivät ole yksivärisiä.

Maalauksen pinnalla on valkoisia pillereitä. Maniaan liittyen olen nimennyt maalauksen Litium-auringoksi. Litium on lääke, jota käytetään "taiteilijoiden ammattitaudin", bipolaarihäiriön (ent. maanisdepressiivisyys), hoidossa, ja sen väitetään olevan tehokas. Lääkkeellä on kuitenkin pahoja sivuvaikutuksia, ja myrkyllisen ja hoitavan annoksen raja on hiuksenhieno, jos vaikka potilas hikoilee pahoin. Aika pelottava lääke siis. Sopii paremmin maalaukseen kuin elimistöön.

5. eli Twinkle Twinkle Prolong

Tämän maalauksen pinnalla on mm. sinisiä ja turkooseja foliopaloja. Pohdinnassa on, onko keltainen vielä liian voimakas. Näistä töistä useassa valkoisen alla piilee jokin voimakas väri, jota olen sitten pikkuhiljaa peittänyt vaaleammilla maalikerroksilla. Olen hakenut tähän työhön jonkinlaista häiritsevää levottomuutta, sellaista, minkä esimerkiksi kevään kirkas valo saattaa aiheuttaa.

6. ja 7. ovat vailla ideaa vielä, kaikkein keskeneräisimmät. Kuutoseen olen ehtinyt hinkata useita kerroksia, mutta vielä ei ole syntynyt kunnon tuntumaa maalaukseen. Seiskan aloitin sekoittamalla mediumiin punaista koristehiekkaa. Toisena päivänä ripottelin punasävyisiä paljetteja tähtimäistä muotoa korostaakseni. Tuli kyllä kova halu käyttää enemmänkin punaista!

EDIT. Voit katsoa maalauksia valmiina täällä.

Valkoisessa, valkoisissa

2011-03-15T17:34:00.021+02:00

Valkoisen tähden uneton

2011-03-15T16:39:00.001+02:00

Minkä värinen on valkoinen?

2011-03-11T23:39:00.001+02:00

Valkoiset neliöt

2011-03-08T22:07:00.004+02:00

Näyttely oli, näyttely meni, niin aina. Pidin lomaa, mutta en kovin pitkään malttanut. Maalaus alkaa kehkeytyä päässä, ja sitten sitä on mentävä maalaamaan.

Olen aina pingottanut ja pohjustanut kankaat itse. Nyt kuitenkin eräät maalaukset ja niiden maalari puhuivat valmiiden maalauspohjien puolesta. Työt näyttivät hyviltä ja kollega itse suositteli lämpimästi. Ovat näppäriä, kuulemma kestävät kovaakin työstämistä ja pysyvät suorina. Säästäähän siinä yhden työvaiheen - tai oikeammin tosi monta. Ei tarvitse 1) naputella puita yhteen, 2) mitata kulmien suoruutta, 3) leikata ja niitata kangasta, 4) sivellä ensimmäistä pohjustuskerrosta ja antaa kuivua, 5) sivellä toista, mahdollisesti 6) vielä kolmatta kerrosta pohjustetta.

Päädyin ostamaan seitsemän valmispohjaa kokoa 1x1m. En ihan heti tiennyt, mitä niille maalaisin. Nyt tuntuu, että jotain vaaleaa.

Avajaiset Pictorissa

2011-02-08T21:24:00.114+02:00

Ilta alkoi haastattelulla. Maija-Liisa Nyman teki jutun Vihdin Uutisiin. Gallerian takaseinällä Melankolia-sarja

Suurieleistä selitystä Tumman edessä, vasemmalla Yön jälkeen Rakkaus

Vihdin kunnanvaltuuston puheenjohtaja Varpu-Leena Malmgren (kädessään avajaispuhepaperit) ja galleristi Auli Nystén, takana Mania

Melankolia voi ilahduttaakin. Katsojat tutkivat teoksia tarkkaan.

Puheen aika. Varpu-Leena Malmgren oli todella paneutunut työhöni; hieno hetki!

Keltaiset tulppaanit olivat melkein yhtä värikkäät kuin Mania-maalaus takana.

Palaute oli hyvin positiivista; tuntui mukavalta pitkän yksinäisen työn jälkeen.

Huomaa punainen piste: myyty!

Vakavin ilmein vakavaa asiaa.

Keskustelin pitkään vihtiläisen taiteilijan Tapani Tammisen kanssa. Puhuimme mm. musiikin ja abstraktion yhteydestä. Ryhmä 4:ään kuulunut Tamminen on mukana Vapaan taidekoulun näyttelyssä Amos Andersonilla paraikaa. Tamminen kuuluu Pictorin juryyn, ja hän kertoi nähneensä näyttelyni 2007 Salmelassa ja kiinnostuneensa maalauksistani jo tuolloin.

Lopuksi pantiin hyrskyn myrskyn.

Ulkona oli synkkä ja loskainen ilta, huono ajokeli. Kiitos kaikille, jotka silti tulivat paikalle.

Tulipas kuvaajakin kuvaan!

Kutsu

2011-01-27T12:01:00.001+02:00

M A A R I A O I K A R I N E N

YÖN JÄLKEEN

RAKKAUS

9.-26.2.2011

Avajaiset tiistaina 8.2. klo 19

Tervetuloa!

Galleria Pictor, Karhumäenpolku 5, 03100 Nummela
Avoinnna ti 17-20, to ja la 11-14. Ryhmävaraukset 050-3605239

Keltainen kakara

2011-01-11T21:52:00.000+02:00

Mania (210x200cm) 2010-2011

Tummaiseni

2011-01-11T10:10:00.001+02:00

Tumma 2. (210x200cm) 2010-2011

Tumma-sarjan keskimmäinen, tämä, on nyt valmis. Esikoinen on yllättäen muuttunut kirkkaan keltaiseksi (kesken vielä), ja kuopuksesta tuli rakkaudenpunainen, että ei tästä nyt tainnut niin tummaa sarjaa tullakaan. Tutkimattomat ovat maalin tiet.

Kokonainen Rakkaus

2011-01-08T09:55:00.000+02:00

Yön jälkeen Rakkaus (210x200cm) 2010-2011

Yön jälkeen rakkaus

2011-01-04T16:17:00.004+02:00

Nyt kävi vähän hassusti. Ja sitten kuitenkin kävi hyvin.

Tumma 3. jonka vaiheita olen esitellyt kolmessa edellisessa postauksessa, meni ensin ihan pilalle. Huiskin räiskin hakkasin. Kääntelin kangasta. Valutin ja hinkkasin. Ei ei ei. Olin pulassa. Kärsivällisesti rakentamani hienosävyttelyt olivat katoamassa. En silti osannut lopettaa. Jatkoin pilaamistyötä useamman tunnin. Ei toivoakaan, että sotkeminen olisi siinä vaiheessa enää kääntynyt hyväksi, pelastavaksi vauhdiksi. Puhkuin raivoa kiukkua pettymystä ja olin huono. Mutta mistä johtuu se, että toisena päivänä työhön heittäytyminen tuottaa jotain huikeaa, toisena samannäköinen vimmatoiminta on silkkaa sössäämistä?

Kun katson kuvaa neljästi maalatusta työstä, haluaisin edelleen tuon vaiheen takaisin. On sääli, että ei voi kloonata maalausta ja mennä kahta tietä. Ei voi poistaa kerroksia kuten photoshopissa. Photoshopista puheenollen, tiedän että jotkut maalarit kokeilevat sen avulla, miltä maalaus näyttäisi vaikkapa keltaisella laseerattuna. Toiset käyttävät väripaperiliuskoja oikeiden sävyjen hakemiseen. Minä en osaa näistä kumpaakaan. Tarvitsen maalin materiaalisuuden, yllätyksen mahdollisuuden ja tarvitsen riskin. Haen ratkaisut katsomalla hiljaa, näen seuraavan värin mielessäni. Valmistaudun taistoon, johon sitten lähden tilanteen vaatima ase kädessäni.

Voi olla, että menetin hallinnan jo viidennellä maalauskerralla. Kuudennesta, yäk-vaiheesta, en ottanut kuvia. Seitsemännessä vaiheessa sitten turvauduin rakkaimpaan väriini, punaiseen. Päivän työn jälkeen aloin olla sitä mieltä, että pilattu oli pelastettu. Ei tosin uskoisi samaksi maalaukseksi. Niinpä annoin uuden nimenkin tälle. Sieltä täältä kuvia tässä, myöhemmin koko maalaus.

Kolmikko

2010-12-16T18:11:00.000+02:00

Tumma 3. neljästi maalattuna

Aamulla Tumma 3. odotteli tällaisena. Aika hyvin se on edennyt. Punaisissa ja violeteissa alkaa olla toivomaani syvyyttä, mutta uusin elementti, palettiveitsellä hurjuuksissa hakattu kultahopea, arveluttaa. On pitkän mietinnän paikka ja mitä ilmeisimmin hitaan etenemisen päivä.

Sekoittelen muutaman keltaisen ja töpsyttelen sinne tänne kullan jatkoksi pehmentämään. Kohentelen punaisia. Sitten pitkään emmittyäni päätän vielä hakata palettiveitsellä, tällä kertaa ceruleum-sinistä. Ei paha. Hengailen, kuuntelen radiota ja katselen.

Nyt voisi olla hyvä kurkata sarjan muita osia. Alla 1. ja 3. vierekkäin. Kolmonen nyt siis viidesti maalattuna, mutta vähän märkänä vielä. Aika postimerkkejähän nämä tässä ovat, kun oikea koko on melkein lattiasta kattoon. Mitä isompi maalaus, sitä enemmän se kärsii kuvana esittämisestä. Yksityiskohta-kuvissa värit tulevat paremmin esiin ja materiaalintuntu välittyy, mutta tilallinen kokemus puuttuu. Tällä kertaa en kuvannut yksityiskohtia, mutta hyviä kuvia ykkösestä ja kakkosesta on täällä.

Tässä 3. ja 2.

Nyt tuntuukin, että kakkosta kannattaa jatkaa, ja niin teen. Lisään maalaukseen transparenttia mutta tummaa purppuraa sekä vähän pinkkiä. Seuraavalla kerralla selviää, mitä olen saanut aikaan. Töihin on aina jännä tulla, kun ei ihan tiedä, millaiseksi maalaus on muuttunut. Maalin kuivuminen vie hyvin parisen tuntia, paksumman kauemminkin. Huolehdin, ettei tule pahoja valumia, hengailen vielä vähän ihan muuten vain, sitten lähden kotiin.

Pohjamaalaus + 1

2010-12-15T23:49:00.000+02:00

Tumma 3. (210x200cm) kahdesti maalattuna

Onpas mukavaa työstää taas näin isoa kangasta! Katsotaan lähempää

Olen eilen maalannut pohjamaalauksen päälle läpikuultavilla väreillä (Lascaux akvarelli-akryyli + vesi) pienehköjä vetoja sinne tänne. Sitten olen paksunnetun mediumin avulla levellä pensselillä liu'uttanut värejä kankaan pinnassa. Yläosan kelta-vihreät olen sekoittanut valmiiksi paksuiksi ja huiskinut intuitiolla.

Tänään ehdin maalata kaksi uutta kerrosta. Ensin jatkoin samaan malliin varovasti lisäämällä punaisia ja keltaoransseja ohuelti. Lounaan jälkeen maali oli kuivaa ja saatoin jatkaa. Pohdin ja tutkailin, sekoitin lisää värejä. Jossain kohti iski hurjuus ja käsi oli ajatusta nopeampi. Anna parastasi, nyt, maalaus vaati, ja taas kerran hurjuuden voima yllätti. Puhelimen kello piipitti, johonkin olisi pitänyt mennä, mutta ei siitä niin vain heti päässyt - kuka nyt jättää huutavan vauvan imettämättä?

Tumma

2010-12-14T22:51:00.000+02:00

Aloin nähdä helmikuun näyttelyn (galleria Pictor, Vihti) mielessäni viime viikon lopulla. Olin esitellyt teoksiani asiakkaalle (kaupatkin syntyivät!), ja seuraavana päivänä hahmotin oman tuotantoni taas vähän paremmin. Myös keskustelusta kollegan kanssa oli apua, tämä kun oli pitänyt näyttelyn samassa tilassa ja muisti sen ominaislaadun hyvin.

Tärkeintä on tehdä niin hyvä näyttely kuin mahdollista, niistä teoksista, jotka nyt ovat olemassa. Kovin paljon uutta ei enää ehdi eikä kannata maalata. Tuntuisi olevan paljon tummaa puhuvia teoksia. Tummalla on monta ääntä; ja nyt kuunneltuani tummaisiani tiedän, että niiden yhteissointi on upea. Olkoon siis päätetty: näyttelyn nimi on Tumma. Sinällään kiehtovat kukka-aiheet jäävät hetkeksi hautumaan, niiden aika ei ole ihan vielä.

Kirjoitin työhuoneen oveen listan teoksista. Ajattelin ottaa mukaan muutaman vähän vanhemman työn. Alla armon auringon (2007), Väite haavoista ja timanteista (2008) ja Itku (2008) ovat maalauksia, joita pidän keskeisinä jä tärkeinä.Harkinnassa on myös laittaa esille joku melkeinmusta työ vuodelta 2005. Hukkumisesta tulee mukaan muutama kangas, ja sitten on Melankolia-sarja, josta muuten uupuu vielä yksi työ.

Uusista töistä pääosassa on kolmikko Tumma. Kaksi ensimmäistä tummaa maalasin keväällä, kolmas alkoi nyt, näin

Tumma 3.(210x200cm) aivan alussa

Tarkoitus on maalata tämä teos itsenäisenä sellaiseksi kuin se haluaa muotoutua, ja sitten tarkastella kolmikkoa yhdessä, kuinka soivat, ja mikä mahdollisesti kaipaa viritystä vielä.

Enpä älynnytkään, ennen kuin nyt, että olen valinnut pohjamaalauksen niin samankaltaisen värimaailman kuin edellisen postauksen kukkamaalauksessa on. Tätä on kuitenkin tarkoitus kerroksittain työstää tummempaan suuntaan siinä missä kukkiin olisi tulossa lisää heleää.

Kaikki mahdollisuudet mokata

2010-12-08T00:25:00.001+02:00

Tänä aamuna kukkaismaalaukseni näytti tältä:

Toisen maalauspäivän siniset ja pinkit tehostukset ovat kuivuneet kauniisti. Maalaus näyttää lupaavalta. Tämä on helppo pilata, ajattelen.

En ihan heti tiedä, miten jatkaa. Joskus jatkan, kunhan kokeilen, vaikken ihan tietäisi, mutta nyt en halua kulkea pitkää erehdys-yritys-reitttiä. Haluan ehdottomasti säilyttää tummanpunaisten neilikoiden ja sinisten krysanteemien inspiroiman värimaailman, että ei mitään vastavärillä ympäriheilautuksia tähän, kiitos.

1. ja 2. päivän värejä

Tänään sekoitettuja

On siis kolmas päivä tämän 210x174cm kokoisen kankaan kanssa. Ensimmäinen ja toinen vaihe on maalattu pääasiassa lattialla, nyt päätän pitää kankaan pystyssä ja edetä aivan pienillä vivahteilla. Värin täytyy olla kohtalaisen kiinteää, tai sitten niin ohutta, että kangas imee sen saman tien, sillä en halua työhön valumajälkiä. Välineet vaihtuvat isoista pensseleistä ja lastoista pieniin siveltimiin. Turkoosi saa nostetta, punaisen skaala laajenee ja uutena värinä maalaukseen tulee kultaa, tosin ihan pieninä alueina. Jokaisen kohdan harkitsen tarkkaan. Muutokset ovat niin pieniä, että valokuva (ylin kuva) ei meinaa käsittää. Olen kuitenkin tehnyt päivän työn ja jätän maalauksen kuivumaan. Vielä sen tietenkin voisi mokata tuhannella tavalla.

Huomenna pingotan ja pohjustan kaksi uutta kangasta samaa kokoa. Täytynee hakea lisää värivirikettä kukkakaupausta.

Helmikuussa Vihdin Nummelaan

2010-12-06T21:25:00.000+02:00

Tajusin juuri, että seuraavaan näyttelyyni on enää aika vähän aikaa. Minut on kutsuttu pitämään yksityisnäyttely Vihdin 1988 perustettuun galleria Pictoriin. Ajankohta on helmikuu 2011. Pictorissa on vuosien mittaan esiintynyt vaikuttava lista Suomen parhaita taiteilijoita, joten on kunnia päästä joukon jatkoksi. Galleriatila on entinen paloasema, jossa on neliöitä noin sata. Kuvani (yllä) Pictorista ovat viime keväältä, kahden näyttelyn välistä. Tilaan mahtuu hyvin isojakin maalauksia ja kokonaisuuden rakentaminen on haastava tehtävä.

Olin ajatellut näyttelyn nimeksi Tumma kevään samannimisen teosparin ja syksyn Melankolia-sarjan henkeen. Nyt kuitenkin alkoi tuntua, että en halua käyttää kokonaista näyttelyä synkistelyyn. Miten olisi Tummaa ja kirkasta?

Luulen, että ehdin hyvin tehdä vielä muutaman uuden suuren maalauksen. Työhuoneella on valmiina kiilapuita kokoa 210x174cm ja vielä yhdet isommat, 210x200cm. Tekisi mieli jotain punaista ja sitten vielä jotain vaaleaa, häikäisevää.

Nyt on tekeillä maalaus, jonka värit ovat peräisin kukkakimpusta, jonka sain viime viikolla.

Maalaus on kokoa 210x174cm. Alla kuva taulusta ensimmäisessä vaiheessa. Mainittakoon, että maalaustapahtuma oli varsin iloinen ja vapautunut.

Hekuma suosittelee: mars Taidehallille!

2010-12-03T21:23:00.008+02:00

Joku vuosi sitten kirjoitin ahkerastikuvataidekritiikkiä. Niinpä kriitikko Maaria Oikarisen nimellä tulee jatkuvastikutsuja avajaisiin ja lehdistötilaisuuksiin. Ihan hävettää, kun aina en edestule avanneeksi kaikkia kirjekuoria. Välillä taas tekisi mieli mennä pressiin,mutta en ilkeä, kun en kerran kirjoita näyttelyistä kuin ihan satunnaisesti. Viimeksikirjoitin jotakin kritiikin tapaista huhtikuussa Galleriakierros-postauksessa,sitä ennen Taidemaalaus ja Taide & Design – lehdissä vissiinviime vuonna.

Olen kirjoittanut myös kirja-arvioita; pidänhän lukemisestaja lukemani analysoinnista. Mutta jossain kohden kirjoittaminen alkoi jumittaa,itsekritiikkini nousi ajattelun esteeksi. Lyhyenkin tekstin aikaansaaminen oli melkoisen tuskan takana ja päiväkausien tuskailu oli oikeasta työstäni, maalaamisesta, pois. Kärsin kirjoituskammosta: ensaa sanoja ulos, en saa lauseita muodostumaan, enkä tällä haavaa uskalla luvata saati ehdottaa millekäänjulkaisevalle taholle tekstiä, jota ei ehkä tulisi syntymään. Liekö kyseessäjonkinlainen masennuksen jäännösoire.

Toivoisin pääseväni kammosta, saavani sanat virtaamaan, josenkin takia, että omalle taiteelle on hyväksi katsoa ja pohtia, mitä ja mitenmuut tekevät. On mukava miettiä muiden kanssa, kysyä tekijältä ja toiseltakokijalta. Kirjoittaessa aistimukset ja ajatukset syvenevät vielä lisää.

Eilen rohkaisin mieleni ja kävin Carnegie Art Award-näyttelyn pressissä Taidehallilla. Tämä joka toinen vuosi järjestettävätapahtuma saa minut aina uteliaaksi. Carnegie Art Award on perustettumerkittävien pohjoismaisten taiteilijoiden tukemiseksi ja nykymaalaustaiteenedistämiseksi. Maalaus määritellään laveasti: mukana on perinteisenmaalaustaiteen ohella valokuvaa, videoita, valo- ja ääniteoksia, veistoksiakin.Idea kuitenkin on, että teosten tulisi käsitellä maalaustaiteen kysymyksiä ja problematiikkaa.Tapahtumaan kuuluu neljä osaa: kiertonäyttely, näyttelystä koottu kirja,näyttelyn taiteilijoista kertova elokuva sekä palkinnot neljälle taiteilijalle.

Kirjoitin toimittajien nimilistaan mediakseni Hekuma.Menin Taidehallille vielä illaksikin, kutsuvierastilaisuuteen, jossa oli mm.kiinnostava, mielipiteitä jakanut performanssi. Ja nyt Hekuma-media kirjoittaanäyttelystä heti avajaisiltana! (Hesarin juttu ilmestynee huomenna.) Alaston kriitikko on kyllä ehtinyt ihan ekana Kauppalehden ennakkojutussaan, jostaselviää aika hyvin, mistä Carnegie-instituutiossa on kyse. Minä kirjoitan tässäpostauksessa joistakin teoksista, jotka tekivät minuun (taidemaalarina)vaikutuksen.

Ehdoton suosikkini on norjalaisen Tone Kristin Bjordamin (s.1975) kauniskaunis videomaalaus Coral. Idea on aivan yksinkertainen:nestemäiset värit putoavat veteen (tai muuhun nesteeseen) ja leviävät siihenjuoksevina nauhoina tai pyörteinä, kuohkeina, hentoina, pulleina. Kuva onkäännetty ylösalaisin, mikä korostaa tapahtuman keveyttä. Taidemaalari näkeetämänkaltaisia ilmiöitä useinkin sekoittaessaan värejä, tai esimerkiksipudottaessaan käytetyn pensselin puhtaaseen veteen odottamaan pesua.Viimeistään kolmannen pensselin upotessa astiaan vesi kuitenkin muuttuukuraiseksi mönjäksi. Tässä värit säilyttävät puhtautensa sekoittuen toisiinsavain hieman, eli taiteilijan on täytynyt kehittää kemiallinen konsti, jonkaansiosta sottaantumista ei tapahdu koko 12-minuuttisen teoksen aikana.

Antaisinko toisenkin palkinnon videoteokselle? Taidanpaantaa. Seppo Renvallin (1963)lähes mustavalkoinen Exotique kuvaaauringonvalon viipymistä ja liikettä seinäpinnoilla, kaihtimissa, vuoteella,huoneissa, jotka jäävät anonyymeiksi, lähes abstrahoituvat. Valo ja ZapeLeppäsen tekemä äänimaisema maalaavat tämän herkkävireisen teoksen. Juttelintaiteilijan kanssa, mielestäni tämä oli hyvin erilainen kuin mikään hänenaiempi työnsä. Renvall oli samaa mieltä.

Ruotsalaiselta Astrid Sylwanilta (s. 1970) on esilläkaksi isoa akryylimaalausta. Koska tekniikka on sama kuin omani, katsontällaiset teokset aina hyvin tarkkaan. Jälki on komeaa ja dynaamista.Taiteilija on käyttänyt isoja lastoja, pelannut läpikuultavuuksilla ja kankaantekstuurilla. Mutta onko näissä sittenkään mitään omintakeista? Mieleeni tulee IrmeliHulkko (miksei hän ole koskaan päässyt ehdokkaaksi?), jonka maalauskieli onsamantapaista, mutta kenties vielä varmempaa, räjähtävämpää, vangitsevampaa - ja näiden myötä myös persoonallisempaa.

Marianna Uutisen (s. 1961) teosten kohdalla mietintaas kerran, tykkäänkö enkö tykkää. Olen kuitenkin paljossa velkaa Uutiselle:hänen oivalluksensa käyttää maalia laskostetun kankaan tavoin on saanut minuttestaamaan maalimaterian mahdollisuuksia ja tekemään omia löytöjäni.Taidehallissa on esillä kaksi vahvan pinkkiä maalausta, taitavat olla samoja,joita nähtiin Piippolassa viime keväänä. Pinkinseassa on mustia pensselinvetoja, joissa harjakset erottuvat ja musta pisaroi. Seuralaisenikoki värin niin luotaantyöntävänä, ettei oikein osannut katsoa maalauksia. Minustaväri oli hieno, mutta voi olla niin, että Uutisen 1990-luvun ihanat glittermaalauksetpysyvät aina ykkösinä mielessäni. Itse asiassa taiteilija on tehnyt uusiakinglittertöitä, ainakin pienikokoisina, olen nähnyt niitä mm. galleria Aspiksessavuosi sitten. Tykkäsin!

Ruotsalaisen Anastasia Axin (s. 1979) performanssin piti alkamanklo19.30. Esiintymisalueen lattia ja seinä oli suojattu valkoisella paperilla. Paperinpäällä oli kipsimöhkäleitä, työkaluja ja rivistö pulloja, joissa toisissa oli vettä,toisissa mustetta. Juhlavieraille kannettiin tuoleja ja tarjoiltiin konvehtejaodotellessa. Kun valkoisiin pukeutunut taiteilija sitten tuli paikalle, hän kehottiyleisöä siirtymään kauemmaksi. Istuin eturivissä, jännitti, tulisinkomaalatuksi. Taiteilija aloitti hönkimällä mikfoniin; hän tuotti kirskuvaa jasärisevää ääntä koko esityksen ajan myös roikottamalla mikrofonia ja hieromallasitä esineisiin. Esityksen sisältönä oli aggressio. Ax potki, löi, hajotti,roiski, sylki. Jotkut kavahtivat ja poistuivat tilasta. Pari kollegaa kommentoimyöhemmin että hohhoijaa, kun näitä on nähty, ja niin paljon parempia. Minusta esitysoli vimmassaan jotenkin tenhoava, ehkä samastuin kokemukseen maalaamisenhurjuudesta, vaikka sylkemällä en sentään ole koskaan maalannut. Seuralaisenikärsi tinnituksesta jonkin aikaa esityksen jälkeen. Päättelimme, ettäperformanssi ei ollut huono, sillä emme kokeneet a) myötähäpeää emmekä b)pitkästymistä. Sinänsä tietenkin oli virkistävää, että muuten melkohienostelevassa tilaisuudessa oli tällainen provokaatioelementti; yleisö olisellaista, että osa taisi ihan oikeasti provosoituakin. (Aika tuhmasti taiteilija repi suojapaperia irti ja sotki seinää ja lopettaessaan lampsi mustat kengänkuvat laatulattiaan). Nyt, vuorokauden kuluttua, performanssi mietityttää edelleen; mieleeni tuli, olisiko esityksen aikana voinut tapahtua käänne aggressiosta rauhaan, ja miten sellaisen olisi voinut toteuttaa. Maalausprosessissa tapahtuu usein niin, mutta ei kylläkään ihan lyhyessä ajassa.

Nämä ja monta muuta kiinnostavaa esillä Taidehallissa 16.1.2011 asti. Ei kannata jättää väliin! Itse aion mennä ainakin kolmannen kerran vielä ja katsoa taiteilijoista tehdyt videot.

Espanjaa

2010-11-28T00:01:00.001+02:00

Espanjalainen maisema (keltainen), (80x150cm), 2010

Espanjalainen maisema (oranssi), (80x150cm), 2010

Marraskuuni on tänä vuonna ollut energinen, onnellinenkin. Suurelta osin hyvä mieleni on johtunut tulevan odotuksesta: vuoden kuluttua tähän aikaan olen Marbellan taiteilijaresidenssissä. Aloitin espanjan opinnot aikuislukiossa. Olen hyvässä vauhdissa ja innoissani, kun ymmärrän jo pätkiä Almodóvarin leffoista.

Marraskuun maalaukset ovat kuitenkin olleet tummia, hitaasti kerros kerrokselta rakennettuja hämäriä ja pimeitä (ks. kaksi edellistä postausta). Työ on ollut puurtamista ja pinnistelyä. Kunnes tällä viikolla Espanja ilmestyi työhuoneelle! Tuli oikein karkelot. Aurinko lämmitti, tukassa oli kukkia ja Enrique tanssitti. Kummallista.

Vähän vielä pimeämpää

2010-11-12T16:32:00.000+02:00

25. lähikuvin

Olen hinkannut ja jynssännyt yhtä samaa viikkokaudet. Ei tule mitään, mömmöä mössöä epäväriä. En viitsinyt kuvata välivaiheita, tympi jo koko homma. Olin menemettä työhuoneelle. Sitten taas menin ja pinnistelin: violettia pitää olla, tummaa, ja kultaa.

Nyt, kun ties kuinka monennen kerroksen jälkeen tutkailen maalausta, lämpö alkaa virrata katseen kautta kehoon ja tajuntaan. Vielä vähän, pikkuisen, hissun hiljaa. Tämä pimeä on hyvä pimeä.

Tummuu, kytee

2010-11-02T22:48:00.003+02:00

23.

24.

Ei-päivä

2010-10-05T14:54:00.000+03:00

Joskus olen töissä viisi minuuttia tai vartin. Esimerkiksi tänään taitaa käydä niin. Joo. Vaihdoin kyllä maalausvaatteet. Istun ja katson tekeleitä.

21. alku

22. tässä vaiheessa

Nyt täytyisi olla viisas ja vakaa. Näillehän voi tehdä mitä tahansa, mutta mitä niille kannattaa tehdä, en taida juuri nyt hetipaikalla tietää. Moido. Lähden pyöräilemään/ kuljeskelemaan/ vaahteranlehtiä potkimaan. Menen keltaiseen/ Lammassaareen/ pihlajanmarjaan/ S-marketiin/ kuuseen/ kirjastoon/ joelle/ romaaniin/ neilikkaan/

Sovellettua maalausta

2010-10-04T17:49:00.009+03:00

Kun tulen töihin, lattialla odottaa tämä:

22. aluillaan

Olen taitellut kangasta tehdäkseni värialueille rajoja ja kuvioille kaksosia. Olen käyttänyt telaa saadakseni värin toistumaan ja imeytymään taitoksessa. Nyt nostan kuivuneen työn seinälle tutkailtavaksi ja valokuvattavaksi. Ajatukset vievät peräti kahdenkymmenen (!) vuoden taakse, Savonlinnan Taidelukioon ja valintaan, jota aikanaan emmin kovasti. Jokaisen kuvataidelinjalaisen oli valittava kolmesta: 1. Yleinen taide, 2. Sovellettu taide ja 3. Käyttögrafiikka ja arkkitehtuuri eli KGA. Näistä viimeinen ei kiinnostanut minua, mutta valinta kahden ensimmäisen välillä oli vaikea, kummassakin tapauksessa tuntui menettävän jotain.

Yleisessä maalattiin öljyväreillä Ateljeessa. Sovelletussa työskenneltiin Luokassa tai Puutalossa ja kokeiltiin monipuolisesti eri tekniikoita, mm. silkkipainoa, kankaanvärjäystä, linoleumia, emalitöitä, paperimassan tekoa. Valitsin sovelletun, tykkäsin useimmista töistä. Mutta samalla takaraivossa kaihersi, että kyllä ne yleisen opiskelijat siellä Ateljeessaan ovat paljon taiteellisempia. Joillakin oli ihan oma Tyylikin, niistä oli selvästi tuleva taiteilijoita siinä missä KGAlaiset päätyisivät tietenkin arkkitehdeiksi. Kaikki sentään pääsivät Ateljeehen PIMAn eli piirustuksen ja maalauksen tunneilla, joilla tehtiin hiillipiirroksia Nefertitestä ja muista kipsihahmoista, välillä elävästä mallista. Myös sommittelu ja taidehistoria olivat kaikille yhteisiä, pakollisia aineita. Lisäksi saattoi ottaa erillisiä kursseja mm. valokuvauksesta, ompelusta ja kankaankudonnasta (tein näitä kaikkia, lisäksi maalasin maisema-akvarelleja ihan muuten vain, niitä öljyvärejäkin yrittelin).

En ihan tiennyt, miksi isona ruveta, mutta päättelin, että en ole tarpeeksi lahjakas enkä taitava kuvataidealalle. Aloin luottaa kielipäähän ja pänttäämiseen tulevaisuuden avaimina. Taisin myös haaveilla romaanin kirjoittamisesta.

Se, miten minusta tuli taiteilija, onkin jo toinen tarina. Tämän päivän tarinassa 38-vuotias taidemaalari yhtäkkiä kohtaa 18-vuotiaan lukiolaisen, joka innokkaasti kuvioi, värjää ja painaa, paksua puuvillaa Puutalossa. Magenta, violetti ja yönsininen ovat lukiolaisen lempivärejä. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kankaat muistuttavat hieman toisiaan. Maalari kiittää värjäriä, olen tainnut matkia sinua vähän, tuumaa.

Seuraava vaihe on samassa selvinnyt: fluoripinkkiä ja kadmiumkeltaista eri vahvuisina seoksina varovasti valellen, värin kulkua ohjaillen. Näin, noin:

Kultakuumeessa taidebloggaamisesta

2010-09-29T19:24:00.001+03:00

Olen radiossa huomenna torstaina 30.9. Toimittaja Päivikki Välttilä kiinnostui taidebloggaamisesta ja kävi kesällä työhuoneellani haastattelemassa minua. Kanava on Yle Radio 1 ja lähetysajat 15.15 ja 21.15. Myöhemmin ohjelma löytyy Yle Areenasta.

Kuuntele ohjelma Kultakuumeen sivulta (aikaa lokakuun loppuun).

Yllättävä käänne

2010-09-23T21:48:00.001+03:00

Viikkojen hissuttelun jälkeen into kuohahti esiin. Ajattelin ensin vain kurkata lepäämässä olleita kankaita. Käärin rullat auki. Kohta jo Hukkumis-maalaukset vaativat täyden huomion ja maalari oli hypännyt maalaukseen, hui, noin vain tosiaan hyppäsi, ja virta kohisi ja pulppusi.

Tämä on 20. Hukkuminen. Olen lainannut maalaamiseen kankaanvärjäyksen tekniikoita, taitellut työn paketiksi kuten batiikkivärjäyksessä tehdään ja upottanut väriliemeen. Viimeinen värikylpy on ollut pinkki, se on saanut harmahtavalla pohjalla aikaan kanervanpunaista.

Haluan tehdä maalauksesta sävykkäämmän. Mikä tahansa näistä väreistä kävisi tähän työhön. Päätän käyttää keskimmäistä, ultramariinin roosaa, pigmenttiä. Saan kauniin punavioletin sävyn kanervan rinnalle. (Ultramariinin roosat ja violetit pigmentit ovat jauheena vaaleampia kuin valmiissa värissä, sideaine tummentaa pigmenttiä).

Seuraavaksi haluan vaaleamman ja kylmemmän violetin. Sekoitan värin eilisestä pinkkilitkusta ja puuterisiniseksi nimetystä sekoiteväristä, joka sisältää paljon titaanivalkoista ja hieman ultramariinin sinistä.

Kaksi sävyä rikastunut maalaus näyttää nyt tältä, aika hienolta minusta. Ero kuvien välillä ei ole suurensuuri, mutta se on silti merkittävä, kyse on aivan viimeistelyvaiheesta, jossa pelataan pienillä nyansseilla.
Muuten, sitä mukaa, kun maalauksia valmistuu, lisään kuvat Hukkuminen-verkkonäyttelyyn (yläpalkin linkki). Tänään sinne pääsi kelta-punainen hurjimus.

19. ja magentamusta

2010-09-23T16:30:00.000+03:00

En enää muista, kuinka monta vaihettta tämä työ on käynyt läpi tai millaisena se alkoi. Yritän pitää näistä lukua teko/valmistumisjärjestyksessä, mutta se ei ole ihan helppoa, kun maalauksilla on oma tahtonsa ja tahtinsa, kuten komentelevan keltaisen tapaus juuri osoitti. Levittelin tänään työhuoneeen käytävälle tarkasteluun melkein koko sarjan ja tarkistin numeroinnin aiemmista merkinnöistäni. Näemmä tämä on yhdeksästoista.

Tässä värit, joista sekoitin tumman, jota lisäsin ylävasemmalle. Musta on helmiäismustaa, joka siis heijastaa hieman valoa. Itse seosta en älynnyt kuitenkaan kuvata, ehkä oikein tumma punaviini voisi hämärässä antaa saman värivaikutelman. Ohensin väriä vielä hieman, koska tarkoitus ei ollut peittää, vaan kerrostamalla syventää maalauksen väriä.

Kirkkaammat värit hehkuvat nyt enemmän ja ohuen tumman alla olleet punaiset kimellehiukkaset tulevat paremmin esiin. Toinen muutos kuvien välillä on sininen glitterkerros keskivasemmalla. Maalaus on tarkkailun alla lähipäivät.

Kolme päivää Seitsemättä

2010-09-23T15:26:00.005+03:00

"Nyt on minun vuoroni! En ole vielä valmis, älä yritäkään! Tahdon keltaista!" Seitsemäs huusi. "Kadmiumkeltaista, sitä oranssimpaa, paljon! Maalaa paksulla ja leveällä pensselillä, jossa on taipuisat harjakset. Noin, reilusti, mutta silti varovasti! Säilytä siniset ja violetit kirkkaina. Varo varo! Vaaleita alueita pitää myös jäädä.

Sitten punaista! Nyt väri saa olla massaa, upota koura kunnolla purkkiin, alizarin crimsonia ja akryylihyytelöä, karpalonpunaista. Katso tuota keskialueen meininkiä, sen kaltaista lisää."

2.

"Ja nyt, minä haluan kimaltaa. Vihreää, kuparista ja mustaa glitteriä. Kyllä vain, uskalla uskalla."

3.
Mutta sitten, mitä? Nytkö lakkasit puhumasta. Sano.
"Ruskeaa." Kuinka? Milloin muka maalasin viimeksi ruskealla? Eihän täällä ole edes ruskeita väripurkkeja. "Älä huoli, nokare riittää. Etsi sieltä vanhoista tuubeista. Poltettu umbra, oikein hyvä. Pieni vivahde, pieni muutos, huomaatko, nyt sähisen!

2010-09-16T00:04:00.000+03:00

Mystiikkaa ja matematiikkaa

2010-09-14T15:50:00.000+03:00

Sarjasta Melankolia (á 35x30 cm) 2010

Sanotaan, ettei inspiraatiota pidä jäädä odottelemaan. Väitetään peräti, ettei inspiraatiota ole olemassakaan. Puppupuhetta. Inspiraatiota täytyy ja kannattaa välillä odotella, etsiä, maanitella. Minä uskon ja luotan inspiraatioon, sillä olen kokenut sitä maalaustyössäni monen monta kertaa. Inspiraatiossa työn ilo, tai peräti hurmio, yhdistyy sisäiseen varmuuteen. On kuin salainen tieto tihkuisi sielun uumenista ja kuljettaisi käsiä kankaalla tavalla, jota järki ei ole suunnitellut. Kokemus on ihmeellinen, euforinen.

Puhdas inspiraatio on mystiikkaa, taiteilija ei täysin hallitse tapahtuvaa. Olisi ihanaa hihhuloida euforiassa päivät pitkät, mutta ei se ihan niin mene. Paitsi äärimmäiseen hyvänolontunteeseen ja hurmokseen, inspiraatio vie ajoittain vastakkaiseen tilaan, dysforiaan. Ihmisessä on raakoja, rujoja, myrkyllisiä voimia. Näiden purkautuminen maalaukseen voi olla puhdistava, mutta samalla kivulias ja pelottava kokemus.

Tulisielun ääritilat eivät onneksi ole jokapäiväisiä. Olen joskus määritellyt, että puolet maalaamisesta on mystiikkaa, toinen puoli matematiikkaa. Se tarkoittaa, että nopea vaistomaalaus vuorottelee kriittisen katseen kanssa: istun työni edessä ja tarkastelen sitä maalaamisen lainalaisuuksien, kuten väriopin ja sommittelun kautta. Mietin teoksiani sarjoina ja näyttelykokonaisuuksina suhteessa toisiinsa.

Nyt, tumman kauden ollessa meneillään, minulla on välillä ollut houkutus maalata kaikki vanhat työt mustiksi, kerros kerrokselta peittää väri tumman hunnun tai halkeilevan lakkapinnan alle. Onneksi en ole erehtynyt luulemaan houkutusta inspiraatioksi, sillä idea on tosi huono. Tyydyn maalaamaan pieniä maalauksia hitaan harkinnan kautta, matemaattinen puoli hallitsee. Ryhmittelen Melankolia-maalauksia työhuoneen seinällä. Näyttäisi siltä, että sarjasta tulee 15-osainen.

Melankolian maalauksia

2010-09-12T21:15:00.000+03:00

Sarjasta Melankolia (á 35x30cm) 2010

Masennus ja melankolia

2010-09-09T16:55:00.015+03:00

Sarjasta Melankolia (35x30cm) 2010

Keväällä, kun masennus upotti pahemmin ja pahemmin hautavuoteeseensa (Julia Kristevan osuva termi masentuneen olosta), yritin miettiä, voiko masennuksen maalata. En usko että voisin. En halua liimautua harmaisiin käärinliinoihin. Olkoon maalaus pelastava, ei tuhoava, voima.

Luin keväällä Kristevan kirjan Musta aurinko. Keskivaikeassa masennustilassani pystyin jotenkuten seuraamaan ajatuksenkulkua, pitämään sitä kiinnostavanakin. Kirjan alaotsikko on masennus ja melankolia, ja Kristeva puhuu melankolis-depressiivisestä oireyhtymästä, jonka ilmenemismuotoja hän tarkastelee psykoanalyysin keinoin potilastapausten ja taideteostulkintojen kautta. Voisin etsiä montakin sopivaa sitaattia, mutta nyt en ajattele koko matkaa yhtä Julian kanssa: käytän sanoja depressio ja masennus synonyymeina kuvaamaan sairautta; melankolian varaan lievemmälle surumielisyydelle, johon ajoittain sekoittuu kauneuden ja nautinnonkin sävyjä. (ja Julia K palatkoon vihdoin Käpylän kirjastoon.)

Yritin kuvitella taideteoksen masennuksesta. Mieleni loi tilateoksen, jossa katsoja joutuu kävelemään kylmässä, valtavassa betonilabyrintissä kuolettavan tuntuisen ajan, esimerkiksi kaksi vuorokautta. Kulkija, masentunut, ei tiedä kokemuksen kestoa, se on pitkä ja aina vain pitkittyessään, samana toistuessaan, alkaa herättää kokijassa kauhua ja epätoivoa. Kulkija voipuu, kylmällä betonilla ei voi levätäkään, mikään ei viittaa olosuhteiden parantumiseen. Mahdollisesti labyrintti onkin loputon. Ilkeä teos, eikö totta. En aio toteuttaa.

Masennus on fyysinen sairaus tehdessään ihmisestä heikon, mykän ja turpean. Onnistuin vielä riuhtomaan itseni kuntosalille tarpeeksi usein, koska käsitin, että fyysinen kunto ehkä varjelee vihoviimeiseltä uppoamiselta. Valokuvalla fyysisesti vahvasta minusta vakuuttelin itselleni, että kestän. Koska Hukkumisen maalaus oli kesken, onnistuin vielä siirtämään väkivaltaiset ja itsetuhoiset impulssini, pelkoni ja hätäni maalauseleiksi.

Mutta on naurettavaa ajatella, että sairauksia vastaan voisi taistella. Terveillä elämäntavoilla, liikunnalla, ravinnolla ja riittävällä unella, on suopea vaikutus noin ylipäätään, kuuluu ajatella, mutta jos sairaus haluaa ihmisen, se ottaa. Varoituksen sana uppiniskaisille ja tietämättömille: vakava masennus on kova tappamaan. Viimeistään siinä kohden, kun masentunut juttelee päivittäin kuoleman kanssa, hän on kuolemanvaarassa. Hoitoa pitäisi älytä hakea ennen elävältä hautautumista. Minä kävin kahdesti Auroran päivystyksessä. Ensimmäisellä kerralla lähdin reseptin kanssa kotiin. Ei auttanut, upposin ja upposin, lääke oli väärä. Toisella kerralla kysyttiin: suostutko sairaalaan. Olin helpottunut.

Olen vieläkin toipilas. Vaikka oikea lääkityskin löytyisi (omani väsyttää vietävästi), masennus on hidas paranemaan. Väriräiskintä työhuoneella ei luonnistu. Mieli on hiljainen, odottava, mutta usein odotukseen änkeää ahdistus ja pelko: entä jos maalaaminen ehtyy kokonaan? En tee blogista sairauskertomusta, mutta luulen, että tulen vielä kirjoittamaan, paitsi masennuksen suosta, pitkospuista ja lintutorneistakin.

Vähän olen kuitenkin maalannut. Pieniä melankolian maalauksia.

Sanoja maalauksista

2010-09-07T23:51:00.000+03:00

Posti toi eilen Kimi Pakarisen kutsukortin. Kortin mukana ontaiteilijan kirjoittama lyhyt tiedote, joka on otsikoitu Työskentelystäni.Lyhykäisyydessään teksti on tällainen:

"Maalaaminen itsessään on tapahtuma, joka edetessään vieavoimeen, intuitiiviseen tilaan, jossa on mahdollista löytää – ilman ennakkoontehtyjä suunnitelmia tai niistä huolimatta – maalaus todellisuutena, elävänäasiana.

Näyttelyssä on esillä öljymaalauksia ja kolmen suurikokoisentussimaalauksen sarja, eräänlainen triptyykki."

Tiedote kiinnitti huomioni kolmesta syystä.

1) Minulla on vuosikaudet ollut tapana lukea taiteilijoiden tekstejä kuin piru Raamattua ja napostella epätäsmällisiä ilmauksia, korrelaattivirheitä ja mitäänsanomattomuuksia.

2) Ylipäätään pidän lyhyistä ja ytimekkäistä tiedotteista. Tämä oli piristävän, jopa hämmentävän lyhyt. Nykyään monet tiedotteet ovat vakavan "taideasiantuntijan" (esim. kriitikko, taidehistorioitsija tai tohtorikoulutuksessa oleva, omaa työtään teoreettisesti lähestyvä taiteilija) kirjoittamia ja huhhuh ovat pitkäpiimäisiä jaarituksia; en juuri lue niitä. (Kärjistin vähän, koska se on kivaa, oikeasti katson tiedotteen alalaidasta kenen käsialaa teksti on, se vaikuttaa päätökseeni lukea/ kierrättää saman tien, mm. Seppo Heiskasen tekstit yleensä luen, myös Ilona Anhavalla on sana hallussa).

3) Tämä on tärkein syy: Koska Pakarinen on abstrakti maalari, jaamme tiedote-ongelman: Miten kirjoittaa maailmasta, jonka ei-esittävä maalaus tuonäkyviin.

Piru ei pääse isompia pitoja pitämään tämän tekstin kustannuksella, mutta kolmossyy tekee minusta hyvin ankaran lukijan. Taiteilijana tiedän täysin, mitä Pakarinen tarkoittaa: maalaaminen on ihmeellistä. Mutta katsojana haluaisin lukea, mitä taiteilija on intuitiivisessa tilassaan tällä kertaa löytänyt, mihin joutunut tai päätynyt? Millainen on elävän taiteilijan ja elävän maalauksen välinen suhde? (Vai onko tämä liian intiimiä tietoa?) Tarvitaanko katsojaa, kun taiteilija ja maalaus kuhertelevat?

Onneksi on kutsukorttti. Se kuhertelee minulle suoraan: kyllä, tulen ihastelemaan sinua ja veljiäsi, valitsemaan komeimman joukosta.

Kimi Pakarisen näyttely 16.9.-10.10.2010 galleria Aarnissa, WeeGee, Ahertajantie 5, Tapiola, Espoo

Tämänvuotisista näyttelytiedotteista suosikkini on ollut Janne Kaitalan runomainen teksti:

Näissä teoksissa ei ole vihaa ei rakkautta,
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alkoholismia,
ei mielenterveysongelmia.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole rahahuolia
tai muitakaan huolia,
näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole alemmuudentunnetta
eivätkä ne alenna mitään.
Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä.
Näissä teoksissa ei ole liikettä eikä energiaa.
Nämä maalaukset ovat pysähtyneessä tilassa
ja ne ovat kylmiä.
Nämä teokset eivät ole arkkitehtonisia
eivätkä ne käy arkkitehtuuria vastaan.
Nämä maalaukset ovat viivoja ja väriä.
Näissä maalauksissa ei ole viivoja ja väriä.
Nämä maalaukset ovat tekijänsä uni.

Kaitalakin maalaa abstraktia, ja teksti toistaa "näissä maalauksissa on viivoja ja värejä". Mutta kertomalla lisäksi, mitä maalauksissa ei ole, taiteilija ikään kuin livauttaa sellaista, mitä niissä hyvinkin saattaisi vähäsen olla. Huomaa loppu, jossa maailma vielä kerran keikahtaa. Teksti löytyy otsikolla Näyttelytiedot galleria Uusitalon sivulta, jossa on nähtävillä myös maalauskuvia Kaitalan viime kevään näyttelystä.